"Me tiedämme sentään paljon erinomaisia salaisuuksia", kohisevat ne mennessään.
II
Ensimäisinä viikkoina, jotka Mirdja vietti Lumiluodolla, hän vain lepäsi, lepäsi ajatuksettomana ja tunteettomana, nauttien ainoastaan yksinäisyydestä ja rauhasta. — He kaksi vanhaa erakkoa…
Sitten sanoi Mirdja itselleen: mutta enhän minä olekaan vielä sadan vuoden vanha, kuin eilen syntynyt minä olen!
Hänestä tuntui, että hän oli lapsi, jonka silmät vasta ensikertaa avautuivat havaitsemaan Jumalan suurta, ihanaa luontoa. Kuin lapsi hän oli. Tuntikausia saattoi hän istua meren rannalla polskien paljailla jaloillaan vedessä tai hyppelehtiä kiveltä kivelle punahiekkaisen, matalan poukaman ulommaiselle karille saakka. Ja kun hän välistä putosi veteen vyötäisiinsä asti, saattoi hän jäädä siihen nauramaan omalle irvistelevälle vesikuvalleen, ja yhä uudestaan ja uudestaan täytyi hänen painaa keuhkoihinsa meren suurta suolaista tuoksua, joka oli nyt niin lähellä, niin lähellä. Tai sitten hän kiipeili rantavuorilla, huhuili metsään, huhuili merelle, huhuili sedälle… Mirdja tahtoi ollakin vain pieni tyhmä lapsi, sedän piti olla Mirdjan vanha, viisas ja hyvä setä, ei muuta. Lakkaamatta kuletti hän setää mukanaan, lakkaamatta kyseli hän ilmasta, maasta ja merestä, kaikesta taivaankannen alla, ei siksi, ettei hän olisi tiennyt, mitä kysyi, ei edes siksi, että hän olisi tahtonut mitään selityksiä, vaan ainoastaan sentähden, että oli niin suloista ja turvallista panna kätensä sedän suureen vakavaan käteen ja kysyä: "setä, miksi?" Sitäpaitsi Mirdja tiesi, että tämä leikittely oli sedän harvoja nautintoja tässä maailmassa, että hänestä tuntui hyvälle nähdä, että joku häntäkin näin tarvitsi. Ja ymmärtää setää, se oli aina ollut Mirdjan suuri, salainen ylpeys. Sillä Mirdja tiesi sedästä paljon erinomaisia salaisuuksia, hän yksin osasi selittää monta kummallista asiaa, jotka kaikille muille jäivät ainaisiksi arvoituksiksi. Sillä paljon taikauskoa oli ajan pitkään kerääntynyt erakon maineen ympärille. Kansa ei sittenkään koskaan ollut päässyt aivan vapaaksi salaisesta pelostaan. Etenkin oli kaikkien silmätikkuna Lumiluodon päätyrakennuksessa kohoava pieni torni, jonka kansa oli ristinyt "Pirunmajakaksi." Ei oikea ihminen sellaista tarvitsisi, seitsemän huonetta päälletysten, kuin seitsemän kuoleman syntiä. Ja aina pahimpina myrsky-öinä kuului siellä soittavan, ei valoa, ei mitään ikkunoissa, ainoastaan sellainen laulu ja valitus ja uikutus kuin sata ihmistä tyrskisi. Itse pääruhtinas se siellä vain taitaa ulista. Näin tiesi huhu. Ja lapset, jotka kävivät marjassa, olivat nähneet Lumiukon kävelevän ja höpisevän itsekseen jotakin, joka ei ollut edes ihmisten kieltä, ja joka sanan perästä oli se ottanut taskustaan paperipalan ja heittänyt tuuleen. "Mustaa taitoa se harjoittaa", uskoivat toiset, mutta suurin osa ei ajatellut niin syviä, vaan naurahtivatpahan vain kaikelle, "tietäähän nyt heikkopäisen, mitä se tekee, ja vielä kun on rahaa niin, että vaikka kultapalasia metsään nakkelisi, mutta siihen se sentään on vielä liian viisas!" Tällaiset puheet olivat tulleet Mirdjankin korviin. Oi, hän yksin olisi osannut kertoa oikean tarinan Pirunmajakan salaperäisestä musiikista ja tuuleen viskatuista paperinpaloista. Ja hänen olisi väliin tehnytkin mieli kiivetä Pirunmajakan ylimmälle kattosakaralle ja kuuluuttaa sieltä koko maailmalle: kumartakaa, ihmislapset, tätä tornia, täällä ei asu piru eikä hullu, vaan suuri tietäjä ja taitaja, suuri filosoofi, jonka ainoa hulluus on siinä, että hän on ilmaan hajoittanut filosofiansa, suuri soittoniekka, jonka ainoa pirullisuus on siinä, että hän on soittanut ainoastaan meren tuulille! Mutta sitten oli hänestä taas tuntunut, ettei koko maailman kunnia ja kumarrus olisi voinut tuottaa hänelle niin paljon ylpeää riemua kuin tämä oikeus yksin kaitsea ja ymmärtää suuren ihmissielun suurta mystiikkaa. Ja tämä ihana oikeus oli tuonut mukanaan hänen sieluunsa tuhatta tuiki hienoa velvollisuutta tuota rakasta erakkosetää kohtaan. Ja niin oli heidän suhteensa kummankin puolen kehittynyt joksikin aivan erikoiseksi, aivan selittämättömäksi…
Niinpä oli Mirdja nytkin sedän ilmakehässä äkkiä ikäänkuin unohtanut kaikki surulliset irtirepäisyt takanaan. Kaunista, herkkää suloa tahtoi hänen sielunsa vain huokua tässä ihanassa paikassa. Ja kaiken itse-ajattelun tappoi Mirdja yhteen ainoaa lauseeseen: minun on niin hyvä olla sinun luonasi, setä, minun on hyvä olla…
Mutta ajan pitkään ei sekään käynyt… Väkisinkin heräsivät taas ennalleen kaikki vanhat ajatukset ja muistot, kaikki itsekuluttavat kyselyt, jotka joka kerta, kun Mirdja koetti päästää niitä ilmoille, yhä tiukemmin vaan painuivat häntä itseään vastaan. Tuhatsarvisena rautavyyhtenä ne painuivat, yhä pohjemmalle, yhä tiukemmalle. Kaikki se elämä, joka oli takana ja se, joka oli edessä, se ilkkui ja irvisteli hänelle ja kuiski: Sinä himosit minua ja nyt sinä herjaat minua, sinä löysit minut etkä vieläkään luule löytäneesi. Sinä houkko, ikäänkuin minä voisin olla muuta kuin sinun omaa heijastustasi. Kun minua herjaat, itseäsi herjaat. Tyhjä, ristiriitainen, irstas, ha-ha-haa! Minua et löydä ennenkuin itsesi löydät. Kuka olet sinä, mitä etsit sinä, sinä, sinä?
Niin, kuka oli hän, miksi oli hän sellainen kuin oli? Oliko se hänen syynsä? Eikö hänkin ollut elämän järkähtämättömien luonnonlakien alainen, eikö hänkin, tietämättään ja tahtomattaan, elänyt ja jatkanut menneitten polvien sukuperintöä? Olihan Rolfkin sanonut, että hänen syntinsä oli perittyä. Kuuluiko ehkä Mirdja hullujen sukuun? Hän muisti kuulleensa takanaan kerran kuiskailtavan, että siinä se nyt menee sen hullun Astin tytär. Tai ehkä ne olivatkin vain tarkoittaneet setää, silloinkin… Ja setä ei ollut kertonut siitä mitään koskaan.
Taas alkoi Mirdjaa painaa alkuperänsä salaisuus, pahemmin kuin koskaan ennen. Miten hän ei jo ennen ollut tullut ajatelleeksi ruveta sieltä päin hakemaan selvitystä itseensä? Hän oli todellakin kasvanut kuin mikä sieni ikään, kuin oman siemenensä siittämänä, omien juuriensa kohottamana, kuin yksinäinen simpukka, kuin taivaasta pudonnut ja tyhjästä luotu ihme, mahdottomuus… Hyvä Jumala, olihan hänenkin kerran täytynyt syntyä kahden ihmisen rakkaudesta. Millaiset olivat olleet nämä kaksi ihmistä, nämä kaksi ihmistä?…
Mirdja oli äkkiä muuttunut mykäksi. Hän ei voinut ajatella kuin yhtä asiaa, ja hänen oli vaikea siitä puhua. Sillä setä ja veljentytär olivat siinä kohden omituisia, ett'eivät he koskaan kysyneet mitään toisistaan. He tiesivät, että kumpikin pyytämättä toi esille sen, minkä suinkin saattoi toiselle antaa. Ja jos toinen vaikeni, vaikeni myös toinen. Kuin pyhänkuvaa, hartaina ja kunnioittavina, he alati toistensa sielua lähestyivät, he kaksi äärimmäistä individualistia. He puhuivat yleensä kaikista asioista, mutta harvoin suoranaisesti omasta itsestään. Mutta sentään tunsivat he toisensa niin hyvin, että he kaikkein objektiivisimpienkin keskustelujen läpi alati kuulivat toistensa sydämen-sykähdykset. — Niin, Mirdja tiesi varsin hyvin, että setä pyytämättä kertoi kaiken, minkä hän tahtoi kertoa. Mutta miksi, miksi ei hän koskaan ollut puhunut enemmän veljestään?