Lumiluodon linnan katolla lepattaa levoton lippu.
Juhlavaate on lippu, iloisten seurojen sanansaattaja, majakka kunniakulkueille! — Nyt se lyö ja lepattaa, tuulta pieksää ja pingottuu, eikä ketään kuulu. Yksinäisyys sitä vain kivettynein silmin katsoo. Sitäkö se kunnioikin, erakkuuden verimerkkinäkö se nyt kohoaa?
Mutta laineet lähenevät sitä ylpeinä, korskuvina, pitkässä rohkeassa rivissä, ne tietävät paljon erinomaisia salaisuuksia…
"Lapsi on taas tullut", kohisee vanha valkopartainen aalto. "Eihän hän ole enää lapsi, hän on jo oikea nainen, mutta mistä sinä sitä huomasit, sinä vanha tuhatvuotis tonttu", lipattaa keveämpi läike valkopartaisen olalla.
"Kumpi on heistä viisaampi, mies vain nainen?" utelee pieni viheräsilmäinen laine.
"Nainen, nainen! Hän tulee kaukaa ja on oppinut elämältä. Nainen on aina viisaampi kuin mies, elämä on aina viisaampi kuin erakkuus…"
"Mies, mieshän toki! Yksinäisyydessä puhuu itse Jumala. Mies on oppinut itse Jumalalta."
"Siksikö hän on niin harmaa? Jumala ottaa opistaan kovan hinnan."
"Ja kaataa kesken. Ihminen ei ole mikään tuhatvuotistonttu…"
Lakkaamatta puhelevat aallot… Ne likenevät, mutta väistyvät taas ja painuvat alas. Ne eivät koskaan ole kysyneet liian äänekkäästi…