Näin elon varjoleikit temmeltää
ja häviää. Ei muuta jälkeen jää
kuin savua, kuin utua ja unta.
METSÄLAMMELLA.
Yössä korven venho yksinäinen tuudittelee mieltä yksinäistä. Laulu äänetön soi kaislain päistä, unta punoo unhon lummekukat, veden yllä sumuneiet heijaa, kelohonkain alla hiipii hukat.
Vaiti tuijottaapi synkkä tummuus metsälammen pohjattoman sylin niinkuin murhe, jota salaa kannan. Tänne iltahuuruun soisen rannan vaipuneet on pitkät sukupolvet, yksilöiden elon-aatos ylin.
Myöskin minä, tumma orpolapsi, tänne painunko kuin taatot muinen? Rauhaan halaa rinta tuiretuinen. Kerran uupuin elon taistoon, riitaan, ijäks viihtyy mureneni tänne, Tuonen mykkään, himmeähän viitaan.
KADONNUT JOULU.
Taas Joulu-aamu sarastaa kuin muisto lapsuuden. Mut kansat kaikki arastaa äänt' ylhäin kellojen.
Maa-elon enkelhaaveita
ne ennen meille toi;
nyt on ne surman aaveita:
kuin ilkkuen ne soi!
Lie tehnyt iki-pahoja
syän rakkaudeton,
kun kylvi hurmein ahoja
käs' inha inehmon,
kun herjas rauhaa tähtien
raudalla murhamies.
Himmeenä siitä lähtien
on ollut Joulun lies.