Ei tähtiä, ei Joulua,
vain kuolon kulkuset!
Elämän kovaa koulua
pyhät ja arkeimet!
Ei vehnästä, ei olusta
myös yhdelläkään lie!
Ei tiedä kenkään polusta,
mi Joulukirkkoon vie.
Kuin eksyneet me harhaamme,
me tuhmat lapset maan.
On kadoksissa parhaamme,
ei tuika tuletkaan.
Ei kutsu rauhan kuusien
säteilyt kulkijaa.
Vuossatain vanhain, uusien
yömyrskyt meuruaa.
Oi milloin, milloin heräämme taas enkel-lauleluun, maan lapset kaikki keräämme taas ympär joulupuun?
TALVINEN TAIVAL.
Kimaltain talven taulut leviää yön haavekylläisyyttä kylmää täynnä. Puut lumiharkoin halkoo hämärää, tienviitat vaiti vastaan sinertää. Vain kuuraholvein pimennoista kuuluu jäähileen himmeätä helinää.
Ne helisee kuin helmet, kyyneleet, kuin soittais yhteen oudot sukupolvet, niin tulevat kuin ennen eläneet, ja kyselis: mit teit sa? mitä teet? kuin kuiskis halujansa hangen alla keväiset silmut, lehdet varisseet.
Kuin taru vierii taival talvinen. Maan kukkeus ja kurjuus, kaikki kuultaa kalvosta kuvastimen kaukaisen. Jääkahleissa on kielet kantelen. On vielä matkaa vapauden voittoon ja pauhuun suurten kevätvirtojen.