Noin hylje vain haukkuu
sumupaadellaan!
Noin huutavi huuhkain
yön kattaissa maan!
Hätä rinnasta häipyy, hätähuuto vain jää. Koko luonnon on tuskaa mun huutoni tää!
LUMOISSA.
Niin vieras on tie, ei kotiin se vie. En taloa tunne, en maata, en puita, en taivastakaan. Kulen horjuen ja itseä, muita pois torjuen. Ah keitä, ah keitä te lienette kaikki, te lapsoset maan? En tunne ma teitä!
Kai unta mä nään! Niin laakea kansi on ilman tään! Niin ahdasta täällä on alhossa! Oli kotini korkea huipulla, veen, pilvien päällä. Ja siell' olit sa, sydän-ystävä mun. Mistä löydän ma sun?
Ja itseäin nää minä missään en. Ole entinen ei itseni tää, mi oudoille puhuu kuin tuttuja ois ne, kyläraitille huhuu kuin armahan tois se, vaikk' armaani ajoi vain hattara-ratsain, säde-orhilla päivin ja öin tulenpatsain; ei jalkansa koskenut tomuhun maan, ei morsionkaan!
Niin minä silloin morsius-illoin istuin sirpillä kuun, keinua joutelin, aavoja soutelin, vierellä ylhän unteni purjepuun. Loitos matkasin satujen saariin, kauas katselin taivahan kaariin, huumion kukkasin kiertelin pään. Ehkä ma silloin sieluni hukkasin onneeni häikäisevään.
— Tuu tuu tummahuista! Ihaninta et itseäs löydä, et muista! Tuu tuu ruma-parkaa, syynraskasta, arkaa! Soi toisin, ah, kerran sun vertesi tahti! Olet loihdittu muoto, lumokoira ja vahti, kahlittu ikuisin pakkovyö-kahlehin portille Helvetin!
— Tuu tuu Manan hurtta, sisu ilkeä sulla, ei hyvä lie vieraan sun lähelles tulla. Olit kuitenkin kerran sa ihminen hellä ja liidätit vienoa lemmen purtta! Nyt syömmes on kellä?
— Hau hau, Manan Halli! Et rintaasi sairasta koskea salli, et silittää selkää. Kaikk' yrmyäs pelkää. Ken olet, ken olit? Ken päästäisi loihdun ja heittäisi sieluhus auringon soihdun? Tuu tuu tuiretuinen!