Olen itseni ilta, vain kummitus, aave, vain himmeä haave, ah, päiviltä muinen niin onnellisilta. Ei sielua mulla, sen kadotin ma. Se sulla, se sulla on tallella, sydän-ystävä mun. Ma itseni löydän, jos löydän ma sun!
MUUTTOLINNUT.
Niityt tummuu, vainiolla vaiti, alastomia sänki rukiin, kauran. Rientää kukkaisempain kumpuin puoleen saatto muuttolintuin lumi-auran, Siipein havina kuin haave soi, mieli vaikeroi:
Sinne, sinne, kerallanne kauas, sinne kukkaisempain kumpuin puoleen! Sinne, sinne, joss' on lohdun yrtit, huojennusta joka tuskaan, huoleen, lempeämpiin lehtoloihin pois, kunpa lentää vois!
SYKSY.
Maaemon syksynkypsään äidinhelmaan niin lasna katsoin syvään, ihaellen kuin ihanaiseen tauluun, runoelmaan.
Nuoruuden seppelöimään nousi päähän
syysrypäl-viini maljass' elojuhlan:
kuin häihin syöksyin hävityksen säähän.
Taas huminoivat huilut syksyn tuulen,
mut häihin ei, ah pelkään: hautajaisiin;
sen omaan rintahani tulleeks kuulen.
Kuink' olin rikas, kun mun kaukaa kaarsit,
yön, kuihtumuksen karkeloiva kuoro,
kuin köyhä nyt, kun sydämeni saarsit!
Veronsa vertyin maksaa elämälle maaeon parmas. Toist' on ihmislapsen: varisee kaikki, mitään ei jää hälle.