SANAJALKA.
Sanajalka, miks sua pelkään, salasiittiö inha ja kuolemankoura! Väre kylmä nousevi selkään, kun lehvies lomitse joiun yli varjoisan polun.
Et pure, et pistä, kudot pitsiä helmellistä ja katveessa korven päälakeas lauhkeaa kampaat. Mut juurissa sulla on sakset ja loukut ja raateluhampaat! On niinkuin haastaisi mulle, vuostuhanten takainen muisti: on alla sun vaippasi päärmeen vihan sakka ja vihreä myrkky sen kuningaskäärmeen, esi-äitimme Eevan mi suisti.
Valituksesi raskahan kuulen. Sanajalka, sua säälin, ma luulen! Liet valtias syösty, jälkeläinen sen jättiläisruohon, mi kerran juurtui alkuaikojen hehkuvaan suohon, yläilmoille suurtui, kera saurusten julmain näin hallitsi piiriä maan.
Nyt eksynyt sydänmaan lehtoon miljoona-vuotisen ehtoon liet nähnyt sa hämärtäyvän, elon kaiken pieneksi käyvän. Myös itse oot orpo ja heikko, vain vaivaispeikko, mi koristaa helmoja korven ikimurheellaan.
PÄIVÄNLASKU.
Jo päivän läikkä painui vuorten taa. Se sinne palajaa, miss' alkaa aamun maa, tie ilman kotkien taa yltää pilvien ja metsän harhasalit aukeaa, ja minne sielu mun, yön helmaan vangitun, ah, ijät kaiket turhaan halajaa!
Maa huoliutuu huntuun illan sään. Pien' peippo aran pään jo verhoo siivellään, siks kunnes aamun koi taas yllään karkeloi, vain ihmislaps jää pitkään ikävään. Niin sydän verkkaan lyö, kuin sais jo iki-yö, kaikk' ainiaaks jäis alle varjon tään.