Mut sankarivainajain karsikot suuret iki-ylväässä murheessaan kera sankarten kätkevät Sampomme juuret syvän helmahan synnyinmaan. Sitä sielt' enää riistä ei Louhen valta, maan suojelushenkien siipien alta!
1918.
LEMMINKÄISEN ÄITI.
Voi mua, voi, — kantaja Kalevan kansan!
Voi sua, voi, — kullainen kuopuksein!
Kaukoni kaunis nyt uhrina katalan ansan!
Niin sinut ilmoille saattelin murheeksein.
Niin sinut, sankariks luodun, langetti halpa
sokean paimenen patto, ei kunnian kalpa!
Liioin sä lienetkin ollut läikkyvä, lieto,
sull' oli uljuus, ei ollut partasuun tieto;
liioin sa vieraissa vierit, halasit uutta,
vapaus sulle ol' leikkiä, vallattomuutta.
Laps olit vielä, et untesi urho, et mies.
Mieheksi kasvaa tähdissä säätty on ties.
Haravoin poikaani koprusta kolean Tuonen,
muruja miehen jo menneen, lapseni rakkaan.
Voi emon sydäntä, vasta ma itkusta lakkaan,
kun sun jälleen helmaani sulkea saan.
Vahvempi rakkaus valtoja Tuonen maan.
Vielä, ah, kerran sulle ma elämän suonen!
Luojani totinen, käy avuks hetkellä tällä! Äityen murheisen lemmellä äärettömällä voitelen vihoja vesun, kähyjä kyyn, huuhtelen haavoja, liennän polttoa syyn, liittelen rohkean rinnan ja ylvähän pään, juottelen jäsenet nuoret jänteviin uumiin… Vieläkö saanen yhtehen hengen ja ruumiin, sykkimään sydämen lävitse kuoleman jään! Rakennan raukkaani lemmellä äärettömällä. Luojani totinen, käy avuks hetkellä tällä!
V. 1918.
SUOMEN LIPPU.
Pois viiri veripunainen valkeesta Suomestamme, pois värit veljeshurmehen! Sa lippu sinivalkoinen, sun kohotamme taivaallen, sun syvään juurrutamme maan nuoreen kevätnurmehen