Yössä valvon. Äänettyyden mailta, tummuudesta tiuvut korvaan helää. Kuolon kulkuset noin kutsuu rauhaan vainajaa, mi kummitellen elää.
MUISTOJUHLA.
On pyhät mulle puistot vieraan maan, jääsinerväiset lammet kuurassaan, unessa talven. Kaikki muistan ne, nuo mykät todistajat lempemme ja tuskamme. Jäi sinne rakkautemme, mut tuska ijäks kietoi sydämemme.
Se siellä elää, siellä riuduttaa, mut raskahimman, konsa marrasmaa saa talvimielen, puistot saartaa hyy, jääriitteheksi lammet sinertyy. On raskas muistojuhla mulla silloin: kuollutta rakkauttain itken illoin.
SYYSHUOKAUS.
Soi — soi — syksyinen sade, pisare pieni, muuten on kuluton tieni; ei minun sieluni enää laulaa voi.
Näy — näy — punainen puola armaani tiellä, hohtele kirkkaalla miellä; pois jo mun poskeni hohto himmentäy.
Jää — jää — ystävän ylle iltainen rusko, loista kuin rintani usko kaunein, jonka ei äärtä silmäni nää!
Luo — luo — kanervakangas kalveesi mulle, vaipaksi unhoitetulle; helmaasi lapsesi raukeen nukkua suo!