Sadat vainajat uinuvat noin tomu-untaan unhossa uurnain. Kuva mantelisilmä, ah, miks mua viivytät, maanitat luo? Sa keskenkö katkesit pois tuliriemusta kuohuvain kuumain? Tuhatvuotinen unhotuskaan ei lohtua, viihtyä suo?
Tai kadutko kuumia öitäs, sa karkelon kaunehin impi? Suus haastaa, sa kuiskutat noin punahuulosin kelmennein: — Elon leikkihin seppelepäin ah, öisin nyt alttihimpi: Suren unta ma elämän yön, sitä en, mitä kelmeä tein.
Ma ehtinyt aueta en, sydän mulle ei sykkinyt mikään, tuhat vuotta jo kuollut oon, ja elänyt konsana en. Siks uurnani tyhjyys tää yhä hehkuvi ijästä ikään. Käy luo, hymy myöhäinen suo varjolle kauneuden!
STYXILTÄ PALANNUT.
I.
Aattelen, mietin menneitä aikoja, jotka ma taistelon hurmassa vietin.
Tuska ja riemu nuoruuden taikoja, loihtuja sainion sammuneen! Armoton autius, tyhjyyden tuijotus kytkevi mielen muinaisen muistelon hiillokseen.
Oi elämääni! Kärsimyshetkein liekkinen kehrä ympäri pääni, marttyyrikirkkaus aurinkoretkein yllä mun haahteni joella Styx'in, noin minä halasin suurena, yksin, salaisen sankariratani päättää!
Äyräältä palasin sisäisin vammoin, jäsenin rammoin, harteilla taakka ikävään, hämärään, pirttiin pimeään.
Näin saan riutua ääneti, salassa, yö sydänalassa kuolohon saakka.