Ja kuitenkin otin sittemmin oikein tavakseni kiusoitella häntä pitämällä tutkintoa kaikesta, mitä hän oli nähnyt ja mitä hän ei sentään ollut nähnyt. Kyselin, minkä värinen oli talo, jossa hän asui, montako ikkunaa siitä näkyi maantielle, montako koivua kasvoi hänen pihamaallaan, minkä väriset silmät oli hänen emännällään, minkä näköiset seinäpaperit hänen seinillään, ja näin jatkaen aivan rajattomiin asti mitä lapsellisimpia asioita. Ja säännöllisesti oli hän aivan rehellinen hölmö eikä tiennyt niistä mitään, ei ollut huomannut koskaan. Annoin hänelle välistä oikeita läksyjä, jotta hän oppisi edes sen, minkä tavallinen ihminen oppii tietämättään. — Näin me leikittelimme. Mutta leikin ohella tunsin olevani koko ajan vakava. Jotakin pelottavaa ja salaperäistä uhosi aina vastaani tuon kummallisen miehen tutkimattomasta sielusta. Jokainen pieni kysymys, jonka kisaillen heitin hänelle, kimmosi takaisin itselleni mykäksi ja hirvittäväksi muuttuneena, omaan rajattomuuteensa raukeavana. Tylsä hän ei ollut. Mutta kuinka outojen kuilujen partailla hän mahtoikaan kulkea! Mitä tuntemattomia maailmoja tuntea, mitä näkymättömiä nähdä? Ja yhä vaikeammaksi kävi leikintekoni.
Ja kerran sitten ikäänkuin aavistaen ajatukseni pysähdytti hän minut keskellä pilaa.
— Älkää viitsikö enää, sanoi hän. Tehän tiedätte, etten huomaa noita asioita. Mutta onko se niin vaarallista? Ettehän tekään näe niitä, joita minä näen…
Hänen äänensä oli vallan vieras. Minua värisytti.
— Mitä te sitten näette? kysyin.
Hän hymyili omituisesti.
— Tänään, vastasi hän, olen nähnyt ainoastaan keltaisen lehden. Sen, joka juuri äsken lensi ohitse. Siksi en voinut enää nauraa…
— Mikä keltainen lehti…?
— Katsokaa nyt, ette huomannutkaan! riemuitsi hän aivan oudon äänekkäästi. Sanoinhan minä, arvasinhan minä!
Typerryin ja tulin melkein alakuloiseksi. En ymmärtänyt mitään. Hän oli sittenkin aivan hullu.