— Tarkoitan tuota kuuluisaa huvilaa, jonka arkkitehti Siltala on rakentanut.
— En tiedä… En tunne…
— Mutta sehän on aivan tässä vieressä.
— Missä?
— Menimme juuri sen ohitse.
— En tullut sitä huomanneeksi.
— Mutta tehän asutte aivan vastapäätä, kuljette joka päivä siitä sivuitse. Ettekö todellakaan ole nähnyt sitä?
— En…
Minusta se oli mahdotonta. Katsoin häneen pitkästi. Mikä syy oli hänellä noin leikitellä? Kuitenkin huomasin heti, että hän puhui totta, sillä hän oli itse vielä enemmän hämmästynyt ja hämillään kuin minä ja hänen pyöreät silmänsä tuijottivat ammottavina ja apua pyytävinä. Minun tuntooni koski. Miksi en ollut heti uskonut hänen hapuilevasta ja pingoitetusta äänestään? Miksi olin tahallani piiskannut hänestä esille hänen heikkoutensa? Tunsin tehneeni hänelle veristä vääryyttä alusta alkaen. Hän ei ollutkaan pöyhkeilijä eikä teeskentelijä. Ja minä häpesin aivan kuin olisin harjoittanut pahuutta tai väkivaltaa.
Mutta sen kerran perästä tuli meistä ystävät. Ja Tuulos tuli vähitellen avomielisemmäksi, vieläpä oikein puheliaaksikin, kun hän huomasi, ettei hänen enää tarvinnut pelätä olevansa naurettava. En ole koskaan kenelläkään nähnyt niin herkkää vaistoa.