Silloin Meirissä laukesi jokin, ja hillittömään itkuun purskahtaen lankesi hän miehensä kaulaan.
— No, no, Meiri, pikku lintu, älä toki itke, älä itke, lohdutteli tohtori avuttomana, nostaen hänet kömpelösti polvelleen. Ymmärränhän minä sinut. Sinä olet vielä niin nuori. Sinä tarvitset seuraa. Tämä ei mitenkään käy. Ja minullakin on aina tämä työni… Kuule, ilostui hän äkkiä ikäänkuin keksien jotakin, kuule, minä voin todellakin ottaa itselleni lomaa näistä ainaisista papereistani, joksikin viikoksi vaikka… Ja sitten minä vien sinut ihmisten pariin taas, Meiri. Minä tulen sinun kanssasi, minne vain tahdot. Älä itke, Meiri! Jo huomenna voimme lähteä esimerkiksi pienelle ajelulle. Tilaamme isännältä vaunut ja ne suuret harmaat hevoset, joista sinä niin pidät, ja sitten painumme alas pitkin jokirinnettä ja nautimme kauniista näköaloista ja ihanasta ilmasta. Eikö niin? Vai tahdotko mieluummin, että teemme matkan kaupunkiin? Olen kokonaan sinun käytettävissäsi, muista nyt se. Pääset konsertteihin ja teattereihin näkemään iloisia ihmisiä ja vilisevää elämää. Se tulee tekemään sinulle hyvää, eikä se pahaa tehne minullekaan, vuoden päiviin en ole käynyt missään…
Tohtori keinutteli Meiriä polvellaan kuin lasta. Meirin nyyhkytykset lakkasivat vähitellen. Lasittunein silmin jäi hän tuijottamaan pimeään, jonka takana oli se kypenöivä kylä ja vanha böhmiläinen kansantanssi.
KUVITTELIJA
Hänen nimensä oli Tuulos, ja hän oli hyvin yksinäinen ja hyvin rikas. Ilman näitä suojaavia ominaisuuksia olisikin hän jo aikoja sitten istunut joko houruinhuoneessa tai vaivaistalossa, sillä niin mahdottomilla ominaisuuksilla oli taivaallinen isä lähettänyt hänet tänne elämäntaisteluun. Mutta onneksi sai hän elää taipumustensa mukaisesti: elämäntaistelun ulkopuolella.
Ensimäinen vaikutelma, jonka hänestä sain, oli vastenmielinen. En tiedä miksi. Tai kenties oli se jotakin hämärää sukua sille vaistomaiselle vihamielisyydelle, jolla köyhälistön riveissä kasvanut aina katselee rikasta ja työmies elämän mukavuuksilla lepäilevää vapaamatkustajaa. Sillä mitkään eivät ole niin arasti epäluuloisia kuin vasta-vapautetut nousukasaivot. Pienimmässäkin poikkeus-ilmiössä aavistavat ne väärän asenteen tai suoranaisen solvauksen.
Tuulos herätti alussa tavatonta ihmettelyä siinä pikkukylässä, minne hän oli asettunut viettämään kesää. Ja hän oli todellakin "originaali" sekä ulkomuodoltaan että käytökseltään. Pitkä, hintelä mies. Kulki vähän kumarassa ja käytti sangallisia silmälaseja, mutta näytti siltä kuin olisivat ne pikemmin olleet silmien peittona kuin kirkastajina. Sillä hän ei koskaan nähnyt ketään, ei tuntenut edes oman talonsa väkeä eikä tervehtinyt ainoatakaan ihmistä. Vaelteli vain kaiket päivät itsekseen, kädet selän takana ja pää kenossa. Ja hänen kasvonpiirteensä, jotka ikäänkuin kiertyivät renkaiksi silmien elottomien lasisuojusten ympärille, eivät ilmaisseet pienintäkään inhimillistä yhteenkuuluvaisuutta.
Mutta häneen totuttiin vähitellen. Ja kun hän ei tehnyt kenellekään mitään, ei hyvää eikä pahaa, karisivat epäystävälliset laatusanatkin ennen pitkää pois hänen ympäriltään ja hänelle jäi ainoastaan rauhallisen hullun hiljainen maine. Silloin vasta alkoi tehdä mieleni häntä lähestyä. Ja eräänä iltana, jolloin taas tavallisuuden mukaan kohtasimme toisemme suurella maantiellä, liityin hänen seuraansa. Mutta jo seuraavana sekuntina tunsin, ettei minun olisi pitänyt sitä tehdä. Me kävelimme ja kävelimme tietämättä kumpikaan mitä sanoa. Vihdoin minä, joka katsoin olevani syyllinen tähän vaikeaan tunnelmaan, aloin ohjata keskustelua. Koetin olla kohtelias, johdin puheen taiteeseen, koska otaksuin hänen sielunsa rikkaiden originaalien tavoin palavan joissakin hyper-esteettisissä kilvoituksissa. Mutta hän ei langennut ansaani. Hän vastaili kyllä jotakin, mutta silmin-nähtävästi aivan ulkopuolelta itseään, ja hänen sanoissaan oli joka kerta turvaton, melkein säikähtynyt sointi.
— Mitä te pidätte tohtori Tainion uudesta huvilasta?
— Mistä huvilasta?