— Vihainen! Enhän toki, en suinkaan. Mistä olet tuollaista saanut päähäsi!
— Minä olen kyllä huomannut jo kauan, jatkoi Elisa, että olet ollut niin kummallinen ja alakuloinen. Sano minulle, millä olen sinua pahoittanut?
Heikki oli yllätetty ja hämmästynyt. Elisan ääni tuli niin oudon syvältä.
— Älä sinä huoli siitä, Elisa, sanoi hän pakotetun keveästi. Ei se ole mitään vaarallista. Eikä se ole sinun syysi ollenkaan. Minulla on vain sellainen raskas luonne. En minä osaa sitä selittää…
— Niin, sinä et rakasta minua enää.
— Mutta Elisa, sinähän tiedät…
Heikki ei voinut jatkaa. Hänestä tuntui kiusalliselta kiistellä tästä asiasta.
— Sinä olet kokonaan muuttunut, jatkoi Elisa itsepäisesti.
— Olosuhteet ovat muuttuneet, siitä se riippuu. Tiedäthän, pikku Elisa, minä tulen niin raskaasta päivätyöstä. Salli minun siksi nyt huoahtaa!
— Voi, Heikki, enhän minä muuta toivoisi kuin että nyt kerrankin oikein levähtäisit kaikesta ja olisit oikein onnellinen. Mutta kun minä näen, että sinä et ole onnellinen. Jokin on hullusti. Sano, mikä se on! Mikä sinua vaivaa?