Elisa pelkäsi loukkaavansa. Ja tämä pelko teki hänen äänensä niin hyväilevän araksi ja ohueksi, että se tuskin kosketti ilmaa. Mutta juuri sentähden vaikutti se Heikkiin tuskallisesti. Hän ei tiennyt mitä vastata.
— Minua ei vaivaa oikeastaan mikään, ei mikään ulkonainen ainakaan. Syy on aivan minussa itsessäni. Mikä se on, en tiedä vielä. Minä en ole nähtävästi luotu lepäämään. Mutta työkään ei suju. Tämä on niin outoa. Tai olen kenties ennen tehnyt työtä liiaksi, elänyt liian pohjoisessa elääkseni nyt näin etelässä, ollut liian onneton, liian kauan, kuuletko, osatakseni tottua onneen. Älä suutu, Elisa! Et ole varmaankaan koskaan ennen nähnyt ihmistä, jolle onni käy taakaksi.
Heikki katsoi Elisaa avoimesti silmiin, mutta Elisa siirsi katseensa sivulle.
— Minä käyn sinulle taakaksi, sanoi hän matalasti. Miksi et sano sitä suoraan? Sinun on ikävä olla minun kanssani, minä näen sen.
Heikki säpsähti. Jompikumpi heistä oli sanonut jotakin sellaista, jota ei olisi saanut sanoa. Joko se nyt alkoi heissäkin tuo rakkauden kuolinkamppailu, tuo kohtaus kohtaukselta etenevä sielujen-tauti, tuo kautta kotien kulkeva rutto, joka hävitti maailmasta kaiken perhe-onnen? Sitä oli hän aina kauhulla katsellut muissa, sitä aina itse pelännyt. Ja siksi oli tämä saavuttamisen siunauskin ollut hänestä koko ajan niin luonnoton: se oli varmasti salainen kirouksen enne, hänen vahingokseen viritetty ansa, kukkulalle pääsy vain laskeutumisen vuoksi. Muuta tietä ei ollut. Huipulta alaspäin nyt vain, onnesta poispäin niin että hurisi! Miksi hän ei ollutkin vielä kukkulan tuolla puolen!
Kaikki tämä välähti salaman-nopeudella läpi hänen aivojensa. Hän kuuli
Elisan jatkavan:
— Minä en riitä sinulle. Sinä kaipaat muuta seuraa…
Ja hän tunsi sillä hetkellä rajua vihaa tuota säälimätöntä ääntä kohtaan, joka välittämättä mistään teki hävitystyötään nauliten hänen salaisimmat epäilynsä lyönti lyönniltä auttamattomaksi todellisuudeksi. Turmion alku oli nyt valmis. Tästä se nyt lähti se huima alamäki. Mutta hermo-ärsytys käski hänen vielä lisäämään vauhtia.
— En minä seuraa kaipaa, vaan yksinäisyyttä, murahti hän.
— Minä olen siis liikaa, näethän nyt. Sinä tahdot jo päästä minusta erilleen, sanoi Elisa koettaen yhä vielä pysytellä tyynenä, mutta ääni värähteli jo petollisesti.