— Liian myöhäistä. Minä en voi kuolla enää toista kertaa.
— Mitä sinä puhut, armas! Sinähän olet siinä ja minä tässä. Olemme jälleen yhdessä.
— Jo ammoin menimme toistemme ohitse.
— En voi uskoa. Sinun äänesi on sama kuin silloin. Anna minulle kätesi, armas!
— Tavoitat menneisyyden haamua. Minua ei ole. Usko se! Minä sammuin, silloin kun minun rakkautenikin…
Äänet helisevät ja vaikenevat. Mitään ei tapahdu, mitään ei näy. Kun aurinko nousee, on kaikki pois puhallettua. Ja sanat ovat haihtuneet niinkuin leukoijain tuoksut syksyiseen yöhön.
LUONNONLAKI
Nuorukainen vilkaisi ikkunaan.
"Aamu valkenee", mutisi hän hampaittensa välistä, "minä en tahdo nähdä enää aamua".
Ja hän jatkoi kirjoittamistaan kuumeisella kiireellä: