— Silloin! Silloinhan turhaan rukoilin sinua jäämään.
— Sanoit toisin kuin tunsit. Olit kylmä kuin jää. Rakkauden tuli oli sinulle tuntematon, muuten ei lempeni olisi ollut sinulle loukkaus.
— Lempesi oli himoa. Ja minä olin lapsi, jossa hekkuma ei vielä ollut herännyt. Uskoin vain sielujen yhtymiseen.
— Ja siksi riistäydyit sinä irti sylistäni…
— Ja siksi hylkäsit sinä minut…
— Miten hullu minä olin!
— Ja miten turhaa oli minun torjumiseni! Sillä se ainoa syleily ehti jo raiskata minut. Sinun himosi jäi minuun kytemään ja minä jäin palamaan alkuun-ärsytettyjen aistieni ja tyydyttämättömien pyyteitteni hiillokselle. Sinä muutuit minun elämäni kuluttavana kypenöiväksi tulirihmaksi ja minusta tuli se, joksi sinä himosi hetkellä minut toivoit….
— Ja sinä teit minusta hiljaisen miehen. Sinä muutuit minulle pyhäksi muistoksi, kaiken keskenjäämisen unohtumattomaksi tunnelmaksi, sellaiseksi riuduttavaksi, sisäänpäin syöpyväksi kaihomieleksi, joka varisti minusta kaikki itsekkäät pyyteet… Sinä olet ollut minun hyvä henkeni nämä vuodet. Olen tullut sanoakseni sen sinulle. Nyt osaan rakastaa sinua oikein. Jos nyt uskallat antaa minulle sydämesi, palvelen minä sitä kuin puhtauden unelmaa, jos nyt kiedot kätesi minun kaulaani, suojelen sinua hengelläni ja kannan sinut yli syvyyksien korkealla kuin autuuden toivon. Nyt osaan minä rakastaa sielullani.
— Liian myöhäistä. Minulla ei ole enää sielua.
— Jos sinä työnnätkin minut pois, en lähde enää. Jään odottamaan sinun ovellesi, siksi kunnes kutsut minua. Tahdon kuolla yhdessä sinun kanssasi.