— Suuret jumalat eivät voi kärkkyä kuolevaisen lyhkäistä onnea.
— En tiedä. Mutta ainakin he silloin houkuttivat minut petollisilla unilla ja myrkyttivät rakkauteni epä-inhimillisellä ylpeydellään. He näyttivät minulle tahdon, joka ei tunne muuta siveyttä kuin voiman, tunteen, jolle onnettomuus on ainoa arvokas ja älyn, joka on kylmä kuin kohtalon laki. He antoivat minun aavistaa, että on olemassa kauneus korkeampi kuin kodin-onni ja syvempi kuin tunnon-rauha, sopusointu, joka on sodan jumalan tytär. Minulla oli hyvin julmat jumalat.
— Itsesi kaltaiset ainoastaan.
— Kenties. Mutta sitten ne löivätkin minut omilla aseillani. Ja sydän halkesi kuin hauras kuori, elämä syöksyi sylistä kuin salama.
— Älä puhu sydämestä. Sinulla ei ole koskaan ollut sydäntä.
— Mistä tiedät?
— Jolla on sydän, hänellä on sydämensä kohtalo: syttyminen ja sammuminen kera rakkautensa.
— Minun rakkauteni ei ole sammunut. Näethän, minä palaan…
— Minun rakkauteni sammui.
— Työnnätkö minut taas pois kuten silloin?