— Kymmenen vuotta olet sinä kulkenut minusta poispäin. Olet aikoja sitten lakannut olemasta minulle pettymys tai toivo. Kaukaisena arvoituksena siinnät minulle enää.
— Mistä päätät minun kulkeneen poispäin sinusta? Entä jos olisikin päinvastoin! Vai tunnunko mielestäsi nyt niin vieraalta?
— Äänesi on yhtä kotoinen kuin ennenkin. Mutta minä en usko siihen enää…
— Minkätähden?
— Tiedäthän. Kerran uskoin ja siitä alkoi onnettomuuteni.
— Samana hetkenä alkoi minunkin.
— Kerran lupauduin minä omaksesi ja sinä hetkenä lakkasit sinä minua rakastamasta…
— Erosin sinusta silloin, kun sinua eniten rakastin.
— Oudosti sinä minua rakastit! Katkaisit minut irti itsestäsi kuin kuivan oksan. Annoit minun pudota kaulaltasi niinkuin luisulta kalliolta pudotaan syvyyteen.
— Älä puhu. Se on elämäni tuskallisin muisto. Mutta suuret jumalat mahtoivat tahtoa niin…