Hiilloksen punainen hehku kajotti noiden kahden pään ympärillä, jotka vaistomaisesti olivat painautuneet lähemmäksi toisiaan. Outo maailma heidän välillään oli alkanut antautua ja se kutoi heidän silmiinsä kummallisia kangastuksia.
Aino oli kokonaan unohtanut ensimäisen säikähdyksensä ja ennen tuntematonta ajatussumua satoi kuin kirjavaa tulta hänen aivoihinsa: vapaus, sielun yksinäinen kulku halki kaukaisen elämän, mitä mahtoi se olla?…
Mutta Ilmi melkein kadehti Ainoa sentähden, että hänen oli sallittu alkaa siitä oikeasta päästä.
ÄÄNET
Valkoisen talon edustalla on pitkä keinulauta ja sen ympärillä suuri puutarha, joka syys-illan yksinäisyydessä hiljaa kohisee, vaikka onkin aivan tyyni.
Keinulaudalla pimeän kätkössä istuu kaksi ihmistä, joita ei erota ja jotka eivät itse edes näe toisiaan. Äänet ainoastaan tapaavat ja äänet seurustelevat. Ne kumpuavat esiin kuin tuntemattomista kuiluista, ne kaartelevat ja leikittelevät kaikissa äänilajeissa, ne syyttävät ja syleilevät toisiaan. Jokainen sana sotii toista vastaan ja sentään ne uivat yhdessä pois, hukkuen leukoijain tuoksujen kera lempeään yöhön.
— Kaksi kohtaa sinun elämässäsi on, joita en ymmärrä: sinun lähtösi silloin ja sinun paluusi nyt…
— Siinä olikin elämäni kaikki. Oliko se sinulle pettymys?
— Oli, kymmenen vuotta takaperin.
— Ja nyt?