Ilmi hymähti.
— Niin olen minäkin. Minussa ei ole mitään omaa. Se, mitä nyt omanani käytän, on vain perintöä häneltä, jota rakastin. Hän viljeli minunkin aivoni ja suuntasi tunne-elämäni. Hän antoi minulle elämäntyön. Tottelen yksinänikin ollen yhä vain hänen henkeään, joka jäi minuun asumaan. Minun itsenäisyyteni on nimellinen, minun irtautumiseni miehen tahdosta vain näennäinen. Ja minä vakuutan sinulle: koko itsenäinen nainen on vain käsite, turha sanaleikki. Häntä ei ole olemassakaan. Siltä kannalta katsottuna ei meissä siis ole eroa ollenkaan.
Mutta Ainon ajatukset olivat saaneet ikäänkuin uuden, ryöppyävän uran. Ensi kertaa elämässään tunsi hän niiden käyvän mullistaen ja kapinoiden. Kiihottuneena käveli hän edestakaisin lattialla.
— Älä koeta puhua noin minun mielikseni, vastusti hän. Kyllä minä tiedän. Myönnä, ettet vaihtaisi onnettomuuttasi minun onneeni. Se on arvokkaampaa, se on suurempaa kuin minun suojattu, riippuvainen asemani. Minä tunnen sen. Mutta se vaatii niin hirveästi voimaa. Sitä minulla ei olisi koskaan ollut, ei koskaan. Siinä se on ero. Ja sen tähden sinulla onkin oikeus olla viisaampi minua!
Ilmi hymyili surullisesti.
— Tule tänne viereeni, Aino, niin sanon sinulle jotakin oikein viisasta.
Aino istahti.
— Mitä sinä aioit sanoa?
— Sitä ainoastaan, että sinä olet ollut paljon viisaampi kuin minä, sillä sinä olet osannut elää elämäsi oikeassa järjestyksessä. Hankit ensin itseäsi voimakkaamman miehessä ja sitten itseäsi heikomman lapsessa. Ne pitävät toisensa tasapainossa. Se on se ainoa oikea. Niin minäkin olisin tahtonut, mutta se ei ollut minua varten…
Ilmi vaikeni.