— Tahtoisin kysyä jotakin, mutta en tiedä, uskallanko, sanoi Aino arasti.
— Kysy vaan.
— Kumpaako heistä rakastit sinä enemmän? Sanotaanhan, että ihminen lopultakin palaa ensimäiseen rakkauteensa. Onko se totta?
Ilmin silmissä välähti.
— Mitä ovat kaiken maailman ensilemmet viimeisen rinnalla! huudahti hän. Ensimäinen rakkaus on vain suuren luonnon yhteishuminaa, vain alku-ihmisen sokeaa, varhaista vaistoa, sen esineen määrää sattuma, se voi olla kuka tahansa, jota vastoin rakkaus yksilöksi kehittyneen ihmisen sielussa on kuin uskontunnustus, pyhä, yksinäinen, vapaa-ehtoinen valikoiminen, jonka esine ei voi olla enää kukaan muu kuin tuo yksi ainoa koko maailmassa. Hänen ympärilleen keskittyy silloin kaikki, mikä ihmisessä on vakavinta, omintakeisinta ja ikuisinta. Hänen kerallaan alkaa ja loppuu elämä. Häntä ennen ja hänen jälkeensä ei ole ketään!
— Ja sinä olet kokenut tuon?
— Olen.
He vaikenivat. Aino nousi kohentamaan tulta.
— Ja sellaisen rakkauden olet sinä voinut jättää! Miten kummallinen nainen sinä sentään olet, Ilmi, puhui Aino kuin itsekseen. Et voi antautua sille, jota rakastat ja kuitenkin uhraat itsesi ventovieraille ihmisille, kärsit yksinäisyydestäsi ja sentään hylkäät kalleimman ystäväsi… Sinulle on siis personallisuuden asia ollut niin kallis. Siinä mahtaa sittenkin olla jotakin, koska voit siitä noin äärettömästi maksaa. Ja onhan siinä, minä tunnen sen. Kun vertaan sinua itseeni. Minulla ei ole koskaan ollut muuta kuin minun rakkauteni. Ja minä itse olen ollut niin yhtä rakkauteni kanssa… Aino pysähtyi epäröiden. Sitten hän äkillisesti työnnähti:
— Kuule Ilmi! Minä olen jäänyt ensimäiseen rakkauteeni. Ajattele, jos se minussakin oli vain tuollaisen tajuttoman yhteisluonnon huminaa, jos se oli sellainen sattuma, josta puhuit! Minulla on ollut hyvä, mutta ehkä se on ollut siksi, etten ole tiennyt paremmasta, että olen tukahtunut omaan alkusoluuni. Hän on minut kasvattanut, hän on kehittänyt aivoni ja suunnannut tunne-elämäni. Ja itsensä mukaan, tietysti. Olin aivan lapsi, kun tapasin hänet. Ajattele, jos olenkin kasvanut väärään suuntaan, vasten minussa asuvia voimia, kutistunut joksikin toiseksi kuin miksi alkuaan olin aiottu! En ole sitä koskaan ennen tullut ajatelleeksi, mutta nyt kun sinä sanot sen, tuntuu se minusta niin luonnolliselta. Niin, se on aivan varmaan niin, se ei voi olla toisin! En tahdo olla kiittämätön. Olen ollut hyvin onnellinen. Mutta eikö se juuri olekin alemman olotilan, kehittymättömyyden tunnusmerkki. En tiedä. Sano sinä, joka tiedät! Sano, enkö ole mielestäsi hyvin kehittymätön? Puhu totta, Ilmi! Varmasti sinä omalta kannaltasi, itsenäisen naisen kannalta, halveksit minua, joka olen vain köynnös, heijastus miehestä.