Aino nyykähytti päätään juhlallisesti.
— No niin. Sinähän tunnet minut. Muistat, millainen olin kymmenen vuotta takaperin: herkkä, tunteellinen, oikukas ja hyvin vallanhimoinen. Minulla oli siihen aikaan suuret käsitykset itsestäni kuten ainakin koulupriimuksella, joka on lukenut läksynsä hyvin, mutta ei vielä tiedä elämästä mitään. Kuuntelin mielelläni imarruksia ja seurustelin mielelläni miesten kanssa ainoastaan sentähden, että he ymmärsivät ihailla minua. Ja minä valitsin heistä itselleni hänet, joka ihaili minua enin.
Ainon täytyi hymyillä.
— Älä naura, se on aivan totta. Mutta se ei johtunut sentään pelkästään vallanhimosta ja itserakkaudesta, vaan myös siitä, että tunsin juuri hänen minua parhaiten ymmärtävän. Hän oli kuin peili, jossa lakkaamatta sain kaunista itseäni heijastella. Hän imi jokaisen sanani, ahmi silmillään jokaisen liikkeeni, omaksui jokaisen mielialani. Hän oli olemassa ainoastaan minua varten. Aina hän palveli, ymmärsi ja ihaili. En ole eläissäni nähnyt niin suurta rakkautta. Minä olin hänelle se ilma, jota hän hengitti, se maa, joka hänet ravitsi, se aurinko, jonka valossa hän näki koko maailman. Minä suoraan sanoen elätin hänet. Ja kun minä huomasin sen, alkoi se minua ahdistaa ja painaa. Tunsin, että hän kulutti minua, että minä vain aina annoin saamatta mitään takaisin, aina vain kannatin voimatta itse koskaan heittäytyä suurempani varaan. Minä rakastin häntä kuin lasta, ala-ikäistä, holhokkia, mutta halveksin häntä heti, kun muistin, että hän oli mieheni…
— Sen ymmärrän hyvin, virkahti Aino. Tietysti oli sinussa niin paljon naista, että tahdoit katsoa ylös rakastamaasi mieheen. Miehen täytyy olla korkeampi ja voimakkaampi puoli…
— Olen senkin kokenut, mutta liian myöhään. Sillä tuona aikana, jolloin edesvastuu oli jäänyt yksinomaan minun hartioilleni, olin itsekin ehtinyt yksilöllisesti kasvaa. En hakenut miestä enää pelkillä vaistoillani, vaan jokaisella sielunkyvylläni erikseen. Kaikilla lahjoillani mittasin häntä, kaikilla kokemuksillani punnitsin ja ani harvoin havaitsin hänet edes vertaisekseni. Ja kun minä sitten kohtasin miehen, jonka todellakin tunnustin voimakkaammaksi, oli se samalla minun rakkauteni tunnustus. Minun hetkeni oli tullut antautua. Ja minä rakastin häntä ensi kerran niinkuin nainen rakastaa miestä. Mutta se ei ollut onni enää. Se ei käynyt enää. Joka kerta kun muistin sen, niin häpesin, vielä enemmän kuin ensimäisellä kerralla, sisimmän ihmiseni, personallisen vapauteni, koko kuvitellun itsenäisyyteni puolesta. Sillä kaikki tämä hävisi jäljettömiin. Päivä päivältä tunsin, miten yhä enemmän ja enemmän lakkasin olemasta, vajosin häneen, aloin ajatella hänen päällään, tuntea hänen tuntohermoillaan. Koetin taistella sitä vastaan, mutta turhaan. Ah, sen minä sanon, että helpompi on naiselle, joka rakastaa, kantaa vaikka tuhannen heikon ihmishengen kantamus kuin taistella yhtä voimakasta vastaan! Tunsin, että minun oli luovuttava joko personallisuudestani tai rakkaudestani. Kumpikin tuntui yhtä mahdottomalta. Mutta sammuvan yksilöllisyyteni kuolemankauhu oli minussa sittenkin niin ääretön, että se myrkytti minulta jokaisen hetken, vei minun antautumiseltani ilon ja vapauden ja minun rakkaudeltani kaiken itse-hyväksymisen. Se teki minun elämästäni suoranaisen helvetin ja antoi minulle lopulta voimaa riistäytyä irti…
Ilmi vaikeni. Pitkään aikaan ei kumpikaan puhunut mitään. Aino tuijotti ajatuksissaan lattiaan.
— Etkö sinä koskaan… koskaan ole katunut sitä? kysyi hän sitten.
Ilmi naurahti katkerasti.
— Ei minulla ole varaa itkeä menneisyyttä. Mitä se hyödyttäisi! En olisi sentään voinut tehdä toisin. Minä olen nyt sellainen. Koko minun voimani menee nykyään siihen, että koetan aivan väkipakolla ylläpitää sitä henkistä minääni, joka on särkenyt minulta rakkauden onnen. Mutta en tahdo kieltää, että minun sydämessäni asuu tavaton tyhjyys ja pettymys. Yksinäisyys kauhistaa niin usein ja silloin aina kaipaan heitä kahta, jotka minun naisellisuuteni ja ihmisyyteni ajoivat pois…