— Sinä ihmettelet tietysti sitä, ettei minulla ole miestä eikä lasta. Ja luulet siksi, että minulla on toisenlainen sydän kuin teillä muilla. En tiedä. Tiedän vain, että kaipaan kotia ja että kärsin yksinäisyydestäni kauheasti, mutta en sittenkään sovi toisen ihmisen läheisyyteen. Siinä on se ristiriita, joka vihdoin murtaa minut ja onkin jo murtanut. Ainoa, jolla koetan viivyttää lopullista kuolemaa, on työ, ainainen ulkopuolinen kiire, joka vie minut pois omasta itsestäni, joka ei jätä minulle aikaa kärsiä. Mutta voi miten kaukana tuo kaikki on minun oikeasta luonnostani! Ei se riitä minun onnekseni, ei hetkeksikään, eikä tule koskaan riittämään. Mutta onnea ei ole tuolla toisellakaan taholla, rakkaudessa… Olen koettanut…
— Niin, kun et ole löytänyt sitä omaasi, jolle olisit voinut oikein antautua…
Ilmi oli hetken ääneti.
— Kenties en, sanoi hän sitten harvakseen, mutta sentään olen antautunut. Olen ollut kahden miehen vaimo.
Syntyi parin minuutin outo vaitiolo, sellainen hermojännityksen värähtämätön hiljaisuus, että melkein kuuli, miten aivot kehräsivät.
Ilmi tarkasti Ainoa. Tämä koetti näyttää välinpitämättömältä ja tyyneltä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta ihmisen sielu ei ole yhtä nopeasti kypsä kuin hänen tahtonsa on altis. Ja luonnottomasti pingoitettu jäykkyys Ainon suupielissä todisti, miten tottumaton hän oli kuulemaan ja käsittämään tällaisia tunnustuksia.
— Sinä olet niin hyvä, Aino, jatkoi Ilmi hiljaa. Kyllä minä näen, miten koetat hillitä mielenliikutustasi, jott'et loukkaisi minua, ja ymmärtää, vaikk'et ymmärrä mitään. Tahtoisit olla hellä ja lohduttava, vaikka sisin olemuksesi vapisee kauhusta. Ei sinun tarvitse panna mitään pakkoa itsellesi. En tarkoittanut niin. En kerro siksi, että saisin sinulta ymmärtämystä tai lohdutusta, vielä vähemmän hyväksymistä, teen sen ainoastaan voittaakseni oman sairauteni. Puhuttu sanakin on jo teko, kuten kirjoitettu, se vapauttaa, muuttaa asian toiselle tasolle. On asioita, jotka eivät ole olemassa ennenkuin ne sanotaan ja jotka samalla lakkaavat olemasta… Ymmärrätkö? Niinkuin kirjailijallekin hänen kirjansa. Hän pääsee siinä aivojensa liikapainosta, mutta kadottaa samalla kertaa arimman kauneutensa, sen vaarallisimman. Kaikki ne utuiset kuvittelut, jotka siihen asti ovat eläneet yksinomaan hänen sielunsa salatuissa maailmoissa ja kuuluneet oleellisesti häneen, muuttuvat sillä kertaa tosi seikoiksi, katoavat kodistaan ja alkavat elää omaa elämäänsä jossakin ulkopuolella. Se on tapa parantua, näetkö, julma tapa kylläkin, mutta tehokas, kuten leikkaus, joka hetken raakuudella voi pelastaa elämän. Ymmärrän niin hyvin, miksi katolisissa maissa tunnustuksella on synninpäästön merkitys. Se perustuu niin syvään inhimilliseen sielun-lakiin. Sen, minkä antaa muille, sitä ei ole enää itsellään. Koko painopiste siirtyy… Siksi minäkin vain puhun. Todistaakseni itselleni, että minulla on mahdollisuus parantua, jonkinlainen yli-ote omiin kokemuksiini. Älä sentähden käsitä minua väärin. En laske omalletunnollesi mitään velvoitusta enkä salaisuutta, muista se. Tiedän varsin hyvin, että heti kun olen kertonut nuo asiat, en omista niitä enää, ne ovat silloin jo maailmalla irrallisina ja itsenäisesti liikkuvina…
— Mitä sinä luuletkaan minusta! keskeytti Aino punastuen hiusrajaansa myöten. Että minä kertoisin maailmalle minulle uskottua salaisuutta! Etkö luota sen verran vanhaan ystävääsi?
Ilmi huomasi loukanneensa. Tietysti mittasi Aino omalla mittapuullaan, suurimmalla mahdollisella, mikä hänellä oli…
— Luotan, tietysti luotan sinuun, sanoi hän. Mutta tämä ei ole mikään varsinainen salaisuus, sitä minä tarkoitin. Pieni elämäntarina vain. Tahdotko kuulla lisää?