— Rakas Ilmi, kuiskasi hän, rakas Ilmi!
Ilmi itki. Aino silitteli häntä hiljaa aivan kuin lasta äsken: älä itke, älä…
— Anna minun itkeä. Sinä et tiedä, miten hyvää se tekee. Saada olla kerrankin heikko… En ole koko ajalla saanut, en voinut, siellä maailmalla. Ei ole ketään muuta sellaista kuin sinä…
Aino istui äänettömänä ja silitteli yhä Ilmin hiuksia. Hänen silmissään oli kostea ja lämmin kiilto. Hän oli oikeastaan niin kiitollinen tästä antautumisesta. Mutta hän olisi mielellään tahtonut vielä kysyä jotakin, lohduttaa, mutta hän ei osannut eikä uskaltanut. Pyhää oli toisen ihmisen sanaton suru…
Ilmi katsoi häneen.
— Aino, sanoi hän, minä näen, että silmäsi kysyvät.
— Ei, ei, torjui Aino säikähtäen omaa läpinäkyväisyyttään, en minä tahdo tietää mitään, jota et tahdo sanoa. Minä niin ajattelemattomasti äsken johdin sinut ikävään mielialaan, aivan tahtomattani. Anna minulle anteeksi. Ymmärrän tuskan, vaikka en ymmärräkään sinua. Ei sinun tarvitse selittää, jos et tahdo…
— Mutta kun tahdon. Sitä juuri tahtoisin, Aino, kerrankin, jollekin, ja juuri sinulle… Et voi aavistaa, miten raskasta on kantaa tuskaa, jolle ei koskaan saa ilmaisumuotoa ja joka vaan sisällisesti syö ja polttaa aivoja. Jos siitä voi puhua, on se jo kuin kauempana, kuin voitettu kanta, kuin joku irrallinen, vaaraton kappale. Ennen en olisi koskaan voinut. Se oli vielä liian lähellä. Mutta nyt… Sinä teet minulle hyvän työn, jos kuuntelet… Uskallatko, vaikka se olisikin sinusta rumaa ja pahaa?
Aino puristi hänen kättään.
Ilmi jatkoi: