— Ymmärtää vain sen, minkä itse kokee…
— Ja mitä enemmän kokee, sitä enemmän ymmärtää. Sinä olet varmaan paljon kokenut?
— En tuotakaan, naurahti Ilmi osoittaen lasta. En sitä, mitä jokainen muu, jokainen luontokappalekin, en elämän ydinvaistoja: jatkuvaisuutta, iankaikkisuutta…
Aino nosti lapsen syliinsä ja vei hänet pois. Nyt ei hän enää ollenkaan peljännyt olla kahden Ilmin kanssa. Palatessaan sulki hän oven ja veti tuolinsa lähemmäksi.
— Niin, puhui hän, onhan tämäkin eräs laji iankaikkisuutta, sen kyllä tunnen, mutta eihän sen tarvitse olla ainoa… Sinä toteutat sitä samaa henkisesti. Sinun henkesi ja työsi jää elämään…
— Kenties, muun puutteessa!
— Miksi sanot: puutteessa? Itsehän olet valinnut kohtalosi, tarkoitan: julkisen elämän ulkopuolella kodin. Olisithan sinäkin saanut tämän, mutta sinä et tahtonut. Se oli kai sinusta niin tavallista. Sinä et koskaan ole ollut oikein niinkuin me muut naiset. Me emme voisi elää ilman kotia yksin tuossa suuressa, kylmässä maailmassa. Huu!
— Kun täytyy. Se on kyllä kovaa…
— Mutta miksi sinä sitten…?
Aino ei jatkanut. Ilmin silmät olivat kyyneltyneet.