Aino tunsi, että hänen olisi pitänyt paremmin hoitaa emännän-velvollisuuksia, puhua jotakin ja olla hauska, mutta hän ei tiennyt mitä sanoa vanhalle ystävälleen, jota hän ei ollut tavannut kuuteen pitkään vuoteen. Kaikki tämä oli tullut senjälkeen, tämä aivan uusi elämä ja uudet elämänkokemukset. Joku outo maailma oli nyt heidän välillään, joka olisi ollut ensin valloitettava, ennenkuin he oikein saattoivat yhtyä. Mutta Aino oli arka ja Ilmi suljettu, kuten ennenkin. Ja heti kun he olivat jääneet kahden, olivat he vaienneet… Sitäpaitsi oli Ilmistä sillä aikaa tullut kuuluisa nainen ja oppinut. Kenties huvitti häntä vain yksinomaan sellaiset asiat… Aino katsahti Ilmiin uudestaan epätietoisena.
Ilmi näytti surulliselta, melkein lapselliselta, ja Ainon teki mieli sanoa hänelle jotakin oikein hyvää ja sydämellistä.
— Olethan sinä yhä vielä sama Ilmi, sanoi hän hiljaa laskien kätensä hänen polvelleen.
Ilmi puristi ystävänsä kättä.
— Olen ikävöinyt sinua paljon. Muuten en olisi tullutkaan. Sinun ympärilläsi on aina viihtynyt sellainen kaunis ja lämmin kodintunne, sellainen oikea, jota ei ole missään muualla…
Samassa aukeni ovi ja sisään ryntäsi pieni kolmivuotias poika, joka sukelsi päänsä suoraan Ainon syliin.
Aino rauhoitteli lasta ja silitteli hänen päätään melkein hämillään.
— Hänen nimensä on Jorma, tai johan sinä tiedätkin… Hän on koko minun maailmani nyt. Niin pieni se on…
— Minulla ei ole sitäkään, sanoi Ilmi kuin itsekseen.
— Mutta sinulle on koko se muu avara maailma avoinna. Vaikka en minä sitä tahtoisi vaihtaa omaani, virkkoi Aino naurahtaen ja tuntien samalla helpotuksella kuoren heidän väliltään alkavan sulaa. Minusta vain tuntuu, että minulla on se paras. Et tietysti ymmärrä sellaista, niinkuin en minäkään sinun onneasi…