— Ei, Reino, sinä puhut hullutuksia! Elämä kuoleman jälkeen ei ole mitään elämää, se ei ole iän jatkoa, ei nautittavaa eikä tavoitettavaa, ei kerrassaan mitään, koska minua itseäni ei ole enää. Sehän on päivän selvä. Mitä minua sitten enää hyödyttää sellainen autio, manalainen maine! Nimi, joka jää johonkin kirjaan, kirja, joka jää jonnekin hyllylle, elämäkerta kenties, jolla joku tyhmyri parin sadan vuoden päästä ostaa itselleen tohtorintittelin! Mutta tämä on pahaa pilaa. Kuka minua silloin enää muistaisi! Ja jos muistaisikin, niin mitä se minua liikuttaa! Pölyä, tuhkaa se silloin on. Nyt pitäisi sen maineen olla, nyt, kuten sinullakin, ja samanlainen kuin sinulla, sellainen, jota voi käyttää, jolla voi leikata kultaa ja iloisia päiviä, kuten sinä teet… Se on jotakin todellista se!
Sulo Kuusinen käveli kiihottuneena matalan vinttikamarinsa lattialla, joka oli niin pieni, että hän mahtui siinä liikkumaan ainoastaan seinän vieruksia kierrellen.
Oopperalaulaja Reino Palomaa seisoi hajareisin neliön muotoisen ikkunaristikon ääressä. Hän rummutteli sormillaan ruutuun ja vihelteli.
— No tuo on nyt kerrankin miehen puhetta, naurahti hän. Jokohan vihdoinkin alat viisastua! Onhan sulaa hulluutta valita itselleen näin niukka ja nurinkurinen kohtalo, asua tällaisessa pirunkolossa, juoda vettä ja syödä kuivia sämpylöitä pelkästä itsepäisyydestä, sillä aikaa kuin tuolla, noiden kattojen alla… ah…
Palomaa viittasi merkitsevästi kaupunkiin pilvenä kiertelevien savujen alla.
— Minulla ei ole rahaa, sinä tiedät…
— Raha on sen, joka sen ottaa. Rahasta pitää ottaa osansa niinkuin elämästäkin. Kas niin, ole nyt järkevä taas. Lähde pois!
Palomaa kaiveli taskustaan kultarahoja.
— Tuota minä en tarkoittanut, sanoi Kuusinen synkästi. Minä en voi ottaa noita sinulta, en voi…
— No sepä ihme, enhän minä ole näitä rahoja tehnyt. Ja että ne tällä hetkellä sattuvat olemaan minun taskussani, ei merkitse mitään. Sitäpaitsi vakuutan sinulle, minä en tarvitse niitä nyt ollenkaan, en tee niillä mitään. Tai soisitko mieluummin, että jakelisin ne kevytmielisille naisille, pudottelisin ne kadulle tai söisin ja joisin itseni kuoliaaksi niillä?