— Soisin.
Palomaa hymähti:
— Sinä olet todellakin parantumaton ja sitäpaitsi sangen huono ystävä.
— Olet oikeassa… Mutta minä olen huonompi ystävä kuin luuletkaan.
Minä kadehdin sinua…
Palomaa sytytti paksun sikaarin ja hymyili hyväntahtoisesti.
— Rahoja sinä et huoli. No sitten en ymmärrä, mitä minussa olisi himoittavaa. Ellet kenties tätä pulskaa vatsaani tarkoita. Ja Palomaa silitteli tyytyväisesti samettiliivinsä mahtavaa rinnustaa. Mutta se kuuluu minun ammattiini, näes. Ei se sopisi sinulle ollenkaan. Sinä imponeeraat parhaiten noin. Kirjailijalle sopii juuri tuollainen ohut ja eteerinen ja sielukas ulkomuoto…
— Niin, niin, kyllä tiedän. Kirjailijalle sopii elää nälänkuoliona. On hyvä sanoa. On hyvä katsella noin sivulta päin, mutisi Kuusinen heittäytyen hermostuneena selälleen sänkyyn.
— Oletpas sinä tänään kiukkuisella tuulella.
— Köyhällä pitäisi tietysti vielä olla lampaan lauhkeus ja karitsan kärsivällisyys.
— No jos köyhyys alkaa noin käydä taakaksi ja kärsimykseksi, niin laita itsesi rikkaaksi sitten, äläkä siinä, saakeli soi, rupea itkuvirsiä vetelemään!