— Ja sinä kuvittelet olevasi vapaa, sinä, joka joka hetki alistut elämään toisten suosiolla ja keinotekoisilla sovitteluilla. Se ei ole taiteilijan arvoista, ei koskaan! Taiteellinen portto sinä oikeastaan vain olet: myyt itsesi, keikailet rahvaalle, vetoat sen alhaisimpiin vaistoihin, puet itsesi prinssiksi, isket silmää sille lavalta, näyttelet kuviasi kadun kulmissa ja ostat kotimaiset suositukset ulkomaalaisilla. Eikö se kaikki ole humbuugia, myönnä itse!
— On tietenkin, mutta se nyt kuuluu kerta kaikkiaan tähän ammattiin.
— Mutta miksi sitten noin kurjaa ammattia kutsutaan taiteeksi? Se on väärin ja petollista. Miksi muuksi tahansa! Ooppera! Mikä on porvarillisempi huvittelutilaisuus kuin se? Häpeällinen välimuoto se on, sekä sävel- että näyttämötaiteen kustannukselle tekaistu sekamelska. Ja siinä sinä viitsit kiekua, olla ymmärrettävä niille, jotka eivät mitään ymmärrä, tarjota muka taidetta niille, jotka eivät taidetta laisinkaan kaipaa. Joll'en minä niin syvästi halveksisi sinun taidettasi, kadehtisin minä sitä. Sillä se on tätä elämää varten, lyhyttä, helppoa, kunniakasta, nopeasti opittua ja hyvin maksettua. Ja vain sentähden, että se on roskaa! Se menee kyllä. Mutta kaikki suuri ja rehellinen, se painetaan alas, se tapetaan, jotta sille sitten voitaisiin lahjoittaa tuo hauska kuoleman takainen maine. Eikö se ole väärin? Ja juuri te esittävät taideniekat, kaikki te, jotka vain näyttelette ja jäljennätte, te viette leivän ja tilan niiltä, jotka jotakin luovat. Te olette ne sydämettömät hyvänpäivän lapset, jotka keveällä mielellä kokoatte lautasillenne toisten kunnian ja toisille kuuluvat rahat, koristatte tyhjät päänne niillä laakereilla, joita toisten nero on kylvänyt ja annatte kuljettaa itsenne juhlasaatoissa niinkuin jumalat niillä teillä, joita toisten työ on tasoittanut. Te sokaisette maailman hetkellisillä helyillänne ja täytätte sen reklaamienne helskeellä, niin ettei sille jää varaa ainoallekaan vakavalle ja itsenäiselle hengelle. He kuolevat nälkään, ellette te harjoita hyväntekeväisyyttä! Eikö se ole veristä ivaa?
Kuusinen puhui ja huitoi käsillään huumautuneena omista sanoistaan.
— Sinä naurat vain, jatkoi hän hiljaisemmin. Tietysti sinä et ymmärrä minua, et ymmärrä ollenkaan…
— Niin, en minä ymmärrä, mikä syy sinulla on niskotella minulle tuosta kaikesta. Voisit pikemmin kiittää. Ilman minua ei sinulla varmaankaan olisi noin suurta oman ylemmyydentunnon nautintoa. Ja sitäpaitsi, pidä se vaan kaikessa rauhassa. Kernaasti minun puolestani saat inhota rahojani ja halveksia ammattiani, jos se sinua huvittaa. Kukin on sellainen kuin on ja sovittaa tietysti elämän itsensä mukaiseksi voidakseen siinä viihtyä. Sehän on luonnollista. Ja sinä nyt olet niitä merkillisiä, jotka mieluummin elävät köyhinä kuin rikkaina ja nauttivat enemmän ihmisten pahansuopaisuudesta kuin heidän suosiostaan.
— Nautin köyhyydestä ja ihmisten pahansuopaisuudesta! Oletko hullu!
— Tietysti nautit. Sinusta on hauska uhallakin sanoa sellaista, mitä muut eivät siedä kuulla, tarjota kaupaksi sellaista, jota ei kukaan osta, vaikka varsin hyvin tiedät, ettei sellainen kannata, ettei sitä kukaan ymmärrä…
— Tuleva polvi ymmärtää, keskeytti Kuusinen, olen aivan varma siitä.
Sille minä kuulun, minä tunnen sen.
— No, se sinut sitten palkitseekin. Siltä saat sitten sen kuolemanjälkeisen elämän. Itse olet sen valinnut. Mutta älä sitten vaadi, että tämä polvi maksaisi sinulle muiden puolesta. Hyvä kun oman velkansakin suorittaa.