— No lähdetkö illalliselle kaupunkiin?
— Minulla ei ole rahaa, johan tiedät.
— Etkä siis huoli…
Kuusinen tunsi olevansa äkkiä omituisen naurettava ja hän häpesi.
Häpesi ottaa ja häpesi kieltää.
— En tahdo tyrkyttää. Sinulla on varaa olla köyhä ja ylpeä, kun sinulla on vielä jälellä se elämä kuoleman jälkeen. Mutta ei minusta, ole tuollaisten suurmiesten pariin, tunnen sen aivan…
— Heitä jo ivasi! Minusta ei ikinä tule mitään suurmiestä!
— Ainakin uskot siihen itse. Muuten et varmasti jaksaisi noin itsepäisesti nähdä nälkää etkä katsoisi muihin ihmisiin noin hiivatin korkeasta satulasta. Eivät ihmiset ole niin pahoja, eivät ollenkaan. Heitä pitää vain osata katsoa oikein, alhaaltapäin, aivan vaatimattomasti, ja tunnustaa heidät siksi, mitä he ovat, seuraa rakastaviksi eläimiksi. Silloin valmistavat he ainoastaan iloisia yllätyksiä, heistä voi oikein pitää. Mutta sinun tapaisiasi voi vain ihailla, ei rakastaa. Te olette lemmon ikävää väkeä. Hyvästi siis!
Palomaa lähti.
Kuusinen tarttui kahden käden päähänsä. Tuntui kuin olisi huimannut. Hänellä oli tosiaankin nälkä. Se oli luvattoman romantista kurjuutta häneltä. Miten tyhmä hän oli ollut vielä äsken! Nähnyt kultaa, irrallista kultaa, jota ei kukaan tarvinnut, eikä hän ollut ottanut. Ja aamupäivällä sitten! Evännyt hyvän paikan eräästä sanomalehdestä, joka muka ei vastannut hänen vakaumuksiaan. Kirottu ylpeys! Sehän ei käynyt. Ja miten lapsellista samalla kulkea aina ikäänkuin sydän kämmenellään! Miksi ei hän saattaisi tehdä kuten muutkin: myydä huonomman itsensä ja pitää paremman itsellään! Silloin toimisi hän sekä hienosti että viisaasti. Näin ollen oli hän vain epähieno ja tuhma.
Kuusinen jäi ajatuksissaan katsomaan yli mustien kattojen katu-kuiluihin, joista kuului helinä ja helske ja vilkutti monivärisiä valoja. Noiden kattojen alla oli kaikki…