Kuusinen kääntyi pois. Hänen silmänsä osuivat pieneen seinäpeiliin. Siitä tuijotti häntä vastaan hänen oma kuvansa. Se oli kuin aave. Kaksi kiiluvaa silmää ja ympärillä syvälle painuneet mustat renkaat kuin kuolleilla. Elämä kuoleman jälkeen! Se oli jotakin kauheata, se oli pelkkää kuolemaa, tyhjyyttä, ei muuta. Ennen nuorempana oli hän sitä ajatellut aivan rohkeasti, toivonut, pyytänyt kaksintaisteluun, uhmaten, ilkamoiden, kapinoiden. Ja nyt? Se väristi vain kuin viileä ilta. Hän ei tahtonut sitä muistaa, mutta yhä useammin vain sen varjo saarsi hänen aivojaan. Se tuli aivan huomaamatta, siirsi kuin hiljaiseen siimekseen, vähitellen, vähitellen. Se vei uhman, kapinan ja kaunan, se vaivutti mielen niin kummalliseen, surunvoittoiseen alistumiseen. Se oli varmaankin jo vanhuutta, kuoleman-ennettä… Kuusinen vavahti omille mielikuvilleen.

Ulkona oli alkanut tuulla. Se työntäytyi raskaasti talonseinuksiin, se kolisteli kattoja ja ulvoi. Kaksi suurta puuta, jotka kasvoivat pihalla ja joiden latvat näkyivät vintin-ikkunaan, painoivat lehtensä nurin ja huojuivat hopeanharmaana raippana niinkuin piiskatut. Nuokin olivat ikuisempia kuin ihminen, nuokin jäisivät hänen jälkeensä. Luonto oli ainainen kuoleman-kannel ihmisen korvissa. Eikä ollut mitään sen kammottavampaa. Siksi oli ihminen hyljännyt luonnon, että se hylkäisi ihmisen ja lakkaisi laulamasta pahaa lauluaan. Siksi oli se työnnetty syrjään, näkymättömiin ja kuulumattomiin, että yksinäisten erämaiden ennehuudot vaientuisivat. Oli pantu toiset sävelet soimaan, kansoitettu kaupungit, sytytetty sähköt syksyiseen yöhön ja viritetty orkesterit pauhaamaan kuoleman kohua voimakkaammin…

Noiden kattojen alla oli sittenkin kaikki. Tällä kertaa ainakin.

Kuusinen teki päässään pikaisen laskelman. Hän ehtisi kenties vielä saavuttaa Palomaan ja hänen kultarahansa. Hän arvasi kyllä, minne hän oli mennyt. Palomaa oli hyvä poika. Miksi olikin hän turhan tähden hänet suututtanut! Mutta hän lainaisi kyllä joksikin päiväksi, siksi kunnes hän ehtisi järjestää asiansa sanomalehden kanssa.

Ja Kuusinen heitti nopeasti päällystakin ylleen ja kiirehti ulos.

MANJA PAVLOVNA

— Manja!

Manja ei vastannut. Hän seisoi ikkunan luona katsellen suuren boulevardin ihmisvilinää ja ohut-oksaisia puiden latvoja, jotka hienoilla verkoillaan peittivät taivaan tummenevan ruskotuksen vanhan Luxembourg-linnan yllä.

Hitaasti kääri hän keltaisen silkkihuivin tiukemmin ympärilleen ja jäi samaan asentoon.

Dimitri Miljukoff seurasi koko ajan silmillään hänen liikkeitään. Hän ei koskaan väsynyt katselemaan Manjan kaunista, sitkeää vartaloa ja hänen hiljaista, ylpeää ryhtiään. Mutta tällä kertaa hän oli näkevinään niissä jotakin aivan erikoista tai ainakin sellaista, mitä hän ei ennen ollut tullut huomanneeksi. Noin laiskasti uskalsivat liikkua ainoastaan pedot, noin pehmeästi ainoastaan ne, jotka osasivat purra. Mitä jos Manjakin joskus… Tai nyt… Mitä mahtoi tarkoittaa hänen äskeinen pilansa?