— Manja Pavlovna! äänsi hän uudestaan melkein rukoilevasti.
— Näetkö, Dimitri, puhui Manja kuulematta häntä ja yhä katsellen ulos, näetkö, miten kaunista. Ei missään koko maailmassa ole auringonlaskun hetki niin huumaava ja lyhkäinen kuin Parisissa. Ilma hehkuu, ääriviivat pehmenevät ja irtautuvat; silmät vain välkähtävät hämy-merestä ja valkeat jäsenet. Se on joka päivä palanen Watteaun unelmaa, ainaista lähtöä Cythére-saarelle, yhä vielä. En tahdo Parisista mukaani muuta muistoa kuin tämän lyhkäisen tuli-hämärän…
— Manja Pavlovna, sehän ei voi olla totta, mitä sanoit äsken?
Manja kääntyi. Hän oli kovin kalpea, mutta se vain lisäsi hänen kasvojensa henkevää ilmehikkyyttä. Hänen piirteensä olivat niitä, jotka vaikuttavat sekä kauniisti että voimakkaasti kuitenkaan olematta itse asiassa kumpaakaan.
Hän pysähtyi Dimitrin eteen.
— Totta on mitä sanoin: minä matkustan huomenna.
Dimitri Miljukoff hypähti ylös.
— Mutta minne, minne ja minkätähden?
— Olenhan sanonut: Moskovaan. Mitä ihmeellistä siinä on? Palaan vain sinne, mistä olen tullutkin. Minulla on siellä kaikki tallella, usko pois, kaunis linna, vaikuttava asema ja ystävät, jotka valmistavat minulle loistavan vastaan-oton… Olen ollut pienellä huvimatkalla ainoastaan!
Manjan ääni oli ärsyttävän viehkeä ja tahallisesti näyttelevä.