Dimitri tuijotti synkkänä lattiaan.
— Ja nyt? kysyi hän melkein kuulumattomasti.
— Minä rakastan sinua yhä vielä, Dimitri Miljukoff. Ja juuri sentähden täytyy minun lähteä.
— En ymmärrä…
— Etkö? Manjan tumma ääni soi pehmeänä ja surullisena. Ja asia on niin yksinkertainen. Minähän en voi muuta. En voi käydä vuosikausia ja kurkottaa sinulle rakkautta, jota et huoli, etenkään senjälkeen, kun suorastaan olet heittänyt sen maantielle. Omasta tahdostani saatan kyllä vaeltaa vaikka kerjäläisen asussa, mutta en tulla työnnetyksi maantielle. Voin kyllä kulkea rahvaan parissa, mutta en tulla vaihdetuksi heihin, en hukkua heihin, en hetkeksikään. Minä olen ruhtinatar. Mieluummin sitten rikoksiin…! Nyt ymmärrät…
— Mitä tarkoitat, mistä puhut, Manja Pavlovna?
— Dimitri, sinä tiedät.
Dimitrin pää painui alas.
— Manja, ethän toki sen vuoksi… Ethän toki, tuosta mitättömyydestä, tuosta joutavasta jutusta… Tiedäthän että se ei merkinnyt minulle mitään….
— Ei, ainoastaan minulle.