— Ja kun siitä mainitsin, hymyilit sinä vain ja sanoit ymmärtäväsi. Ja minä uskoin siihen, en olisi muuten kertonutkaan, en koskaan tavalliselle naiselle. Sekin oli vain merkki siitä, kuinka korkealle yli kaikkien muiden asetan sinut, kuinka rajaton minun luottamukseni on, kuinka kestäväksi ja puhtaaksi olen aina tuntenut suhteemme. En sekunniksikaan ole vaihtanut sinua keneenkään. Kuinka voit edes kuvitella! Joka hetki olen palvellut sinua sielussani niinkuin jumalatarta. Eikö se riitä minun ruhtinattarelleni?
— Ei, niin kauan kuin sinulla on muruakaan vietävänä muualle! Sano, Dimitri, Manja alensi äänensä, miksi sinä menit muualle? Eikö totta, sinulla oli jotakin sellaista, jota et voinut etkä tahtonut näyttää minulle? Enkö ole oikeassa? Älä kiellä, Dimitri…
Manja oli tullut aivan lähelle. Hän hiveli kädellään kerran keveästi yli Dimitrin otsan. Tämä hengitti raskaasti.
— Armas, miksi sinä nyt noin? Mitä minä sanoisin? alkoi hän vaivaloisesti. Kuinka selittäisin? Ihmisellä on myöskin yöpuolensa, ymmärrätkö. Joku ruma ja rikollinen, jonka tietää olevaksi, mutta jolle ei voi mitään. Jokin eläimellinen ja vaistomainen, joka äkkiä saattaa puhjeta… Sitä olen koettanut torjua katseiltasi. Olen tahtonut antaa sinulle ainoastaan parhaani.
Manjan silmät olivat alkaneet hehkua kuin hiilet.
— Sinun olisi pitänyt antaa kaikki, kuiskasi hän intohimoisesti, ja ennen kaikkea juuri se eläimellinen ja vaistomainen. Se kuuluu naiselle, sille naiselle, jota mies rakastaa. Ja minä, minä olen saanut olla ilman sitä. Olen sitä turhaan odottanut, janonnut, himoinnut! Ja nyt sinä olet vienyt sen muualle! Käsitätkö mitä se merkitsee minulle? Minussakin piilee nuoren kansani hurja vaisto-elämä, aisti-ilojen päihdyttävä tarve. Ja jos se painetaan alas, jos se suljetaan pois rakkaudesta, erotetaan elämän suuresta päivästä, niin silloin siitä voi tulla se yöpuoli, josta puhut, se ruma ja rikollinen, jolla ei ole rajoja, se, jonka me joka päivä näemme ympärillämme. Minä olen tehty kuten kaikki ne miljoonat…
Manjan ääni humisi kuumana ja vetävänä.
Dimitri käveli kiivaasti edestakaisin lattialla pidellen päätään molemmin käsin.
— Ei, ei, älä puhu noin! Et tiedä, mitä sanot, mitä pyydät. Minäkö voisin tuoda sinulle itsessäni asuvan alhaisen, sinulle, jolle ylhäisin ei ole tarpeeksi ylhäistä, sinulle, joka itse olet täydellinen, sellainen, josta muuten vain uneksitaan, sellainen, joka minä soisin olevani, mutta en osaa. Ja sinä sanot olevasi tehty kuten ne miljoonat, sinä, joka olet niin kokonaan erilainen! Sinä et enää kuulu tähän raakaan rotuun, mihin me muut, tähän väkivaltaiseen ja väärään aikaan. Sinä olet jo kaukaisen tulevaisuuden kaunis henki, sen ajan, jolloin ihminen ei enää sorra toista eikä alenna itseään. Ah, jumala, jos jo nyt olisi enemmän sellaisia kuin sinä, edes muutamia siellä täällä, edes pieni kantajoukko, niin ei Venäjän suuri kansa tällä hetkellä olisi maailman kurjin ja sorretuin, ei meidän tyranneillamme olisi enää huomista päivää! Ja kuitenkin meillä on käytettävissä nytkin suuria sydämiä, on sivistystäkin, on sankarillisuutta. Mutta meidän yrityksemme epäonnistuvat, meidän paras nuorisomme joutuu hirsipuuhun ja summatonta kansakuntaa komentavat muutamat tomppelit. Miksi? Juuri siksi, ettei ole toisia sellaisia kuin sinä, ei ole päätä, systeemiä, kylmäverisyyttä, ei laskutaitoa, ei järjestävää järkeä. Meissä on vielä yöpuoli voitolla, se vaistomainen, joka vie vain rikoksiin tai hirteen. Mitä siitä tulee? Ei mitään. Me olemme lapsia kaikki! Kun me innostumme, niin me hyökkäämme, kun me mielistymme, annamme henkemme, kun ajattelemme, lausumme sen ääneen, kun tunnemme jotakin, teemme heti tunnustuksen, aina hetken mukaan. Mutta sehän ei käy sodassa. Ja siksi me joudummekin aina alakynteen. Sinä olet ainoa kylmä ja viisas ja hyväpäinen meidän joukossamme, ja sinäkin olet nainen. Eikö se ole ihmeellistä? Me muut olemme aina valmiit tyhmyyksiin, sinä et koskaan. Tiedän tämän itsestänikin, mutta en voi sille mitään. Olen vain uneksija, suurmies kuvittelujen maailmassa, mutta kun ratkaiseva hetki, teon hetki lähestyy, tulen heti ala-ikäiseksi taas. Ja sellaisia ovat muutkin. Siksi sinä Manja olet meille vallan välttämätön, korvaamaton koko kansallesi. Sinulla on elämäntehtävä sen keskuudessa, suurempi kuin kellään. Ja siksi sinulla ei ole oikeutta kadehtia alempaasi, vaistojen ja rikosten maailmaa, joka ei ole sinua varten. Ja sinulla ei ole lupa edes leikitellä niin julmasti kuin äsken, niin vakavilla asioilla. Manja Pavlovna, ihmisyyden tähden ei!
Dimitri Miljukoff oli puhunut hyvin nopeasti ja hyvin kiihkeästi. Manja kuunteli liikkumattomana nojaten päätään seinään.