— Ihmisyyden tähden, kertasi hän hitaasti. Ihmisyys ei ole ainoastaan meidän ulkopuolellamme, Dimitri, jatkoi hän surullisesti. Ihmisyys ei ole myöskään ainoastaan päässä, Dimitri. Ihmisessä on myöskin toinen puolensa. Ja jos se pääsee surkastumaan… No niin… Näethän, miten meidän on käynyt, kun olemme jääneet elämään vain ajatuksillamme. Mitä auttavat meitä nyt kauniit teoriat ja toistemme ihannoiminen? Ole oikein rehellinen nyt, Dimitri, minä vaadin sen. Myönnät silloin oikeaksi mitä sanon. Meissä elää vain pää ja se on kauheata. Me olemme kuin kaksi paljaaltaan jauhavaa myllynkiveä, kaikki murenee nuuskaksi, me itse etenkin. Ja pian olemme kuin kärpäset syksyisessä ikkunan-ruudussa: haurasta tomua. Elämän-ajatus ilman elämää, ihmisyyden teoria ilman omaa ihmisyyttä, ei Dimitri, sitä ei kestä! Ymmärrän liiankin hyvin, että pakenit sitä. Älä kutsu sitä yöpuoleksi tai eläimellisyydeksi, se oli ainoastaan pahoin pidelty elämän-rakkaus, joka ajoi sinua. Ja se heitti sinut tahtomattasikin tiepuoleen, etsimään vieraan sylistä hetken hekkumaa… Minä en pääse niin vähällä. Minulla on toinen luonne, minut se upottaa rikoksiin… Minä tunnen sen, nyt kun sinä olet mennyt pois minulta… Sano, Dimitri, miksi sinä menit pois minun luotani? Ainoastaan sen tahdon tietää. Ole oikein rehellinen. Älä puhu päivästä ja yöstä, valosta ja pimeästä, kauniista ja rumasta, kaikesta tuosta, josta me tavallisesti… Se on teoriaa. Sano vain, miksi sinun elämänhalusi vieroi minua, miksi et sallinut minun tulla siitä osalliseksi, kun en ole muuta tehnyt kuin odottanut sitä. Täytyihän sinun se tuntea. Minähän en ole mikään aivokummitus minäkään, en mikään pelkkä pyörivä pää, minä olen elävä ihminen, jossa on kaikki, kaikki! Minkätähden et huolinut minua kokonaan, miksi menit pois minun tyköäni, sano, Dimitri, sano kaikki! Minä lähden kuitenkin…
Manjan suuret, vihreän-harmaat silmät säteilivät lempeinä ja levollisina.
Dimitri oli istuutunut nojatuoliin. Hän katsoi raskaasti eteensä. Hänestä tuntui kuin olisi hän äkkiä pudonnut jonnekin hyvin syvälle, ikäänkuin kaivon pohjalle, jossa kaikaa, jossa kammottaa puhua, jossa oma ääni pelottaa.
— Voi Manja, äänsi hän vihdoin matalasti, et siis voi jättää sitä asiaa. Mutta minä olen sen jo selittänyt tavallani. Minun on niin vaikea muuten. Ne ovat niitä kaikkein himmeimpiä ja arimpia kieliä, ne, joita nyt kosketat. Mutta onhan sinulla oikeus. Ja minä sanoisin, minä selittäisin niin mielelläni, mutta on asioita, joita sielu ei uskalla edes tunnelmissa määritellä, vielä vähemmin sanoissa…
— Niin, niin, keskeytti Manja. Sanat ovat aina suuria valheita, törkeyksiä, ylimalkaisuuksia, synteesejä. Tiedänhän sen. Siksi juuri voit minulle niin hyvin puhua. Mikään ei muutu enää. Minä lähden kuitenkin…
Dimitri taisteli itsensä kanssa.
— Sinä luulet, alkoi hän vihdoin vaikeasti, että pelkään, että tahdon salata jotakin, kaunistella, päästä edesvastuusta. Älä syytä siitä. En minä totuutta pelkää, mutta on asioita, joista emme tiedä mitään, joista puhuminen on suurempi valhe kuin vaitiolo. Ja minua on eräs sellainen selittämätön vaivannut jo kauan, kuin ennustus, aavistus jostakin onnettomuudesta. Olen koettanut painaa sen alas, tukahduttaa, estää sitä pääsemästä selväksi ajatukseksi. Pelkoahan se sittenkin on ollut. Mutta joko se nyt tapahtuu, jumalani, jumalani!
— Ja se aavistus?
— Että tulisin kadottamaan sinut…
He vaikenivat. Ja Dimitriä kammotti omien sanojensa kantavuus. Miksi oli hänet pakotettu lausumaan ne ääneen!