— Sinä itse tahdoit, äännähti Manja.
— Minäkö? En suinkaan! vastasi Dimitri väsyneesti. On asioita, jotka eivät riipu meistä itsestämme! Miksi me muuten menemme erillemme toisistamme, vaikka emme muuta tahdo kuin yhtyä ja olla yhdessä? Se on se, jota toiset sanovat kohtaloksi. Voihan sen kenties selittää, määritellä, entä sitten! Kun se kuitenkin on sellaista, joka ei riipu meistä. Kaikella on tietysti syynsä…
— Ja seurauksensa.
— Niin, niin, tulistui Dimitri uudestaan, Sinä aina viittaat minun syyhyni! Tietysti kestän seuraukset, jos juuri siitä jotakin seuraa. Enhän ole pyytänyt sinulta edes anteeksi. Olisinhan voinut tehdä sen. Kenties odotit. Mutta mitä se merkitsi? Ei mitään. Asia pysyy ennallaan. Olen ollut uskoton sinulle. Mitä se sanoista paranee? Tiedät kaikki. Voisin uudestaan ja uudestaan vain sanoa samat asiat, että se oli hetkellistä oikkua, mitätöntä hulluttelua, sitä, mitä ihmiset kutsuvat erheeksi ja hairahdukseksi, ja että sinä yksin olet ainoa, ainoa, jota rakastan ja kunnioitan. Sinähän tiedät tuon kaiken… Ja sentään, sentään. Siinä voi olla jotakin, jota en ymmärrä itsekään. Tai oikeastaan ymmärrän… Olen paljon ajatellut sitä.
— Me ajattelemme yleensä liian paljon. Siinä on kaiken pahan syy, Dimitri. Eikö ollut totta, mitä sanoin äsken? Me olemme enää vain kaksi alati arvostelevaa, järjestelevää intelligensiä ilman mitään kulutus-ainetta siinä välillä. Ja siksi me kulutamme toistamme, poljemme oman raukan luontomme kuoliaaksi pelkillä aatteilla ja suunnitelmilla. Mikä hullu ja epä-inhimillinen mielijohde ruveta Venäjän kansan johtavaksi järjeksi! Mikä kurja osa sen onnen parantajilla! Vakuutan sinulle, Dimitri, he ovat paljon onnellisempia omassa verevässä maailmassaan kuin me tässä pyhässä ohutilmaisuudessa. Se on totta, minä kadehdin heitä todellakin, tuota ala-arvoista rotua, joka syntyy kevytmielisestä sattumasta ja kuolee järjettömästä tapaturmasta. Heissä on sitä ainetta, joka meiltä puuttuu, heissä on väriä, mehua, antautumista, jota vastoin me jytkytämme tässä vastakkain kuin rasvaamattomat koneet ja kulutamme itseämme hiljaisella sairaudella. Ja miksi minun juuri pitäisi sammua askeettisuuteen? En käsitä. Siksikö, että olen hyvä, kaunis ja viisas, kuten sanot! Silloin en tahdo olla mitään siitä kaikesta. Tahdon ainoastaan elää ennenkuin kuolen. Sinun kanssasi, Dimitri, se olisi ollut autuasta. Nyt saa elämästäni tulla rikos ja synti, en siitä välitä! Olen kadotettu. Miksi, miksi et pelastanut minuakin, kun olisit voinut?
Manjan kädet lepäsivät hyväillen Dimitrin kaulalla, niin että niiden kuuma, pehmeä iho kosketti hänen poskiaan.
— Manja, armas, mitä sinä puhut! Istu tähän polvelleni, pitkästä aikaa, noin! Tunnustan sinulle kaikki, kaikki. Se oli niinkuin äsken sanoin. Sinä olet niin puhdas ja kylmä, niin korkea ja viisas. En olisi sietänyt sinun silmääsi itsetiedottoman hulluuden hetkenä. Olisin hävennyt. Sinä et ollenkaan aavista, miten raakoja ja villiä mielihaluja kansanlapsen povessa voi elää, sinä, joka olet niin hieno ja ylhäis-sukuinen ja viljelty. Jos sinussa onkin jokin yöpuoli, on se aivan toinen kuin meissä. Jos olisin näyttänyt sitä, olisit sinä varmasti paennut, säikähtänyt minun karkeuttani, halveksinut minun voitettua tahtoani ja synnillistä himoani. Ja olisit ollut oikeassa. Koko ajan olet sinä ollut minun näkyväinen omatuntoni, kaiken älyllisen itsekunnioitukseni kannatin, minun parempi itseni. Etkä voi olla minulle muuta, et voi merkitä minulle mitään pahaa. En saata vähääkään valehdella tai heittäytyä epäjaloihin nautintoihin, kun sinä olet läsnä. Sinä näet kaikki, tiedät kaikki kuin jumala, syvimmät ja salatuimmat alkusyytkin. Sinun silmäsi alla rapistuu ajatukseton vietti narrimaiseksi ja synninhalu halpamaiseksi, niinkuin sen pitää ollakin. Minä tiedän sen. Ja kuitenkin on välistä ikävää olla siveä, myönnän sen. Ihmisen huonompi puoli pyytää syntiä. Ja — sanonko nyt koko totuuden — silloin, sillä kerralla menin pois sinun luotasi ainoastaan synninhimosta, voidakseni tehdä väärin, rikkoa, heittäytyä eläimeksi… Ja minä hain sellaisia, jotka eivät arvanneet minua ajatuksiltani itseään korkeammaksi, luonnonlapsia, jotka eivät ollenkaan aavistaneet, että antautumiseni oli itsetietoista pahetta, näennäinen tasa-arvoisuuteni sairasta herkuttelua ja hurjuuteni heidän parissaan hermojen lepuutusta tuhmuuden kustannuksella. Jos he olisivat sen tienneet, olisivat he loukkautuneet. Ja minä voin loukata ihmisiä ainoastaan salassa, niin ettei kukaan näe, kuinka halpamainen olen.
— Miksi et ennen puhunut noin, huudahti Manja kiiluvin silmin, jotta me olisimme voineet yhdessä tehdä syntiä! Me olisimme osanneet, me, sillä ei ole suloisempaa syntiä kuin se, mikä tapahtuu itsetietoisen ihmisen aivoissa! Ajattele, miten me olisimme voineet nauttia, sen sijaan että nyt olemme kuluttaneet aikamme ikävässä siveydessä ja voimiemme pakollisessa patoamisessa! Ja kuka on tullut siitä onnelliseksi, emme itse ainakaan! Ja ensimäinen velvollisuus on itseämme kohtaan, ensimäinen tehtävä on vapauttaa itsemme. Toisista emme tiedä mitään. Luulemme kenties heitä parantavamme ja olemmekin pahantekijöitä, luulemme nostavamme ja harjoitammekin sortoa. Mutta nyt se on oleva lopussa. Nyt, nyt on minulla edessäni vapaus syntiin. Etkö kadehdi minua, Dimitri?
Manja oli noussut. Hänessä oli taas jotakin julmaa ja kissamaista.
Veri suhisi Dimitrin korvissa.