— Ethän sinäkään koskaan ennen ole ollut tuollainen, et koskaan, et koskaan. Mikä sinun on Manja? Ei, ei! Tuo ei ole oikein! Ajatuksen täytyy painaa vaa'assa enemmän kuin vaiston, hyvän enemmän kuin pahan…
— Ha-ha-haa. Olet punninnut väärin, alun pitäen, väärin, väärin! Minä tunnen itsessäni tälläkin hetkellä kuohuvan ja riehuvan valtoja, jotka jaksaisivat painaa maahan koko maailman hyvyyden ja viisauden, kuiluihin, joissa ei vielä kukaan kuolevainen ole käynyt. Ja minä olen tekevä sen!
Manja hiipi ympäri huonetta kuin vangittu pantteri, välkäytellen keltaista huiviaan.
Dimitri seurasi häntä silmillään kuin hypnotisoitu.
— Miksi herätät leijonan povessani? Miksi sinä ärsytät, kun et kuitenkaan ole tuollainen? Tai sitten erehdyt. Katsot johonkin murto-osaan sielussasi. Sinä leikit vain… Dimitri puhui katkonaisesti.
Manja pysähtyi pitkään kummalliseen hymyyn. Nähdessään Dimitrin kiihkon, tuli hän jälleen aivan hiljaiseksi. Lempeästi hän tarttui hänen käteensä ja vetäen häntä puolittain väkisin mukanaan sanoi hän:
— Tule istumaan tänne, Dimitri, niin kerron sinulle sadun lumotusta prinsessasta, joka sai oman muotonsa vasta sitten kun oli menettänyt valtakuntansa.
— Älä leikittele enää! Sinä teet minut hulluksi. Minä en tahdo nyt kuulla mitään satuja, ainoastaan totuuden. Sinun täytyy sanoa, mitä tämä kaikki merkitsee, mikä tässä on totta, mikä ei. Millainen sitten oikeastaan olet?
— Minä olen juuri tällainen. Kaikki on totta, vastasi Manja hiljaisesti. Nyt puhuu minun oikea itseni. Mutta kaikki muu tätä ennen, se on ollut valhetta, mitättömän murto-osan potenseerausta. Nyt vasta voin sen tunnustaa.
— Miksi nyt vasta?