— Siksi, että nyt olen kadottanut sinut. Minulla ei ole enää mitään varottavaa, ei mitään peljättävää koko taivaan kannen alla. Pahin on nyt tapahtunut. Se juuri, jota tahdoin välttää, se juuri, jonka tähden olen tehnyt tämän kaiken. Kaikki oli vain sinua varten. Oman rakkauteni asiaa minä vain ajoin. Ja miten kurjan huonosti! Miten heikkoja ja lyhytnäköisiä me olemme, me ihmiset! Ah jumala, miten hulluja, miten voimattomia sen suurimman edessä!

Manja värisi kuin vilusta koko ruumiiltaan ja hän horjahti. Dimitri nosti hänet syliinsä väkevin käsivarsin.

— Manja, minun armaani, minun kaikkeni, mitä sinä puhut! Minuthan sinä omistat aina, iäisesti, vaikka kaikki lakkaisi…

— Kaikki on lakannut, supisi Manja nytkähdellen ja niinkuin unessa.

— Minä rakastan sinua!

Dimitri kumartui ja suuteli häntä pitkään. Manja salli sen tapahtua. Hän makasi Dimitrin sylissä niinkuin kuollut, silmät ummessa, kasvoilla selittämätön hymy.

— Dimitri Miljukoff, alkoi hän puhua, avaamatta silmiään. Minä rakastin sinua jo ennenkuin olin nähnyt sinut. Sinä olit ensimäinen, joka annoit minun uneksivalle olemukselleni muodon. Jokaisen sanan, jonka kirjoitit, kirjoitit minun sydämeeni. Enkä minä tehnyt muuta kuin odotin sinun tuloasi. Ja kun sinä sitten tulit, olit sinä samalla minun lakini ja evankeliumini. Sinä sanoit: täällä tarvitaan viisautta ja kylmäverisyyttä. Ja minusta tuli viisas ja kylmä. Sinä sanoit: täällä tarvitaan uskallusta ja uhrausta. Ja minusta tuli sankarillinen ja kova. Kaikki vain sentähden, että saisin sinun rakkautesi. Ja sitten kun olen kaiken tämän tehnyt, sanot sinä minulle: madame, kunnioitan teitä niin suuresti, etten voi teitä rakastaa…

— Manja Pavlovna, puhui Dimitri, miten kaunis sinä nyt olet. Samanlainen kuin silloin, kun ensi kerran näin sinut. Silloin löivät vereni kuin pysty-aallokot minun rinnassani. Ei kukaan nainen ollut herättänyt minussa vielä niin väkevää ja julmaa pyydettä. Sinä olit niin ylhäinen, niin hieno, niin korkealla. Olisin melkein tahtonut rääkätä sinua pelkästä rakkauden ja vihan risti-himosta. Mutta sitten — silloin jo — minä häpesin. Sinä olitkin pyhä. Sinä tulit minun elämäni tielle kuin suuri tuomiopäivä, kohosit kuin jumalan silmä, kuin valkea aurinko minun keski-yöni tummalle taivaalle. Ja minun raa'at vaistoni vaientuivat ja himoni varisi sinun puhtaan kauneutesi edessä. Vasta silloin tuli minusta vakava ihminen ja oikea vallankumouksellinen. Ja silloin opin pelkäämään raakuutta ja raukkamaisuutta, silloin tunsin, että minun täytyi teoillani vastata suurista sanoistani. Sinun tähtesi, jott'ei minun tarvitsisi hävetä sinua eikä kaihtaa sinun tuomarikatsettasi.

— Minä en tullut sinua tuomitsemaan, vaan rakastamaan. Sinulle yksin tahdoin antautua ja sinä et ottanut minua vastaan. Sinä lahjoitit minut kansalle. Senkin häväistyksen minä kestin saadakseni olla sinun lähelläsi. Sillä minä toivoin, että kerran tulisi aika, jolloin sinä rakastaisit minua vain itseni tähden ja jolloin sallisit minun heittää pois nämä palkkalaisen rääsyt, tämän valepuvun, joka ei minun arvolleni sovi. Ja nyt olet heittänytkin minut itseni maantielle. Kaikki toivoni ja työni on rauennut tyhjiin. Nyt ei minulla ole syytä viipyä täällä enää hetkeäkään. Menen Moskovaan jatkamaan siitä, mihin lopetin kaksi vuotta takaperin.

— Sinä et mene Manja, se ei ole totta, et Moskovaan ikinä. Vaikka et sietäisikään enää minua… Minä olen rikkonut. Minua voit rangaista, mutta et niitä tuhansia viattomia, jotka luottavat sinuun, joiden elämä on sinun käsissäsi, joille voit tehdä mitä tahdot…