— En tahdo tehdä heille mitään, myhähti Manja raukeasti.
— Ja sitten sinulla on oma suuri elämäntehtäväsi. Älä unohda sitä!
— Olen sen jo unohtanut. Minulla ei ole mitään elämäntehtävää ilman sinua. Se oli vain sinun mielikuvasi, niinkuin minun kehuttu kylmyyteni ja uhraavaisuuteni vain sinun toivottelujesi tulos. Keino miellyttää! Kaikki se raukesi samalla hetkellä, jolloin tunsin kadottaneeni sinut. Vielä äsken olisin ilolla mennyt kuolemaan, mutta nyt on minulle jo pienimmästäkin mukavuudesta kieltäytyminen aivan sietämätöntä…
Manja riuhtasi itsensä irti Dimitrin sylistä.
— Katso minun pukuani! Se on palkkapiian eikä ruhtinattaren. Katso tätä huonetta! Se on moukkaa eikä aatelisnaista varten. Ja näin olen elänyt voidakseni antaa rahani noille inhoittaville, likaisille maankiertäjille. Ja luuletko, että on ollut helppoa ja hauskaa olla heidän seurassaan! Mutta nyt se saa ollakin lopussa, ainaiseksi. Sinä et usko vieläkään. Tule katsomaan!
Ja Manja veti Dimitrin viereisen huoneen ovelle.
— Näetkö, tuossa ovat matkakirstuni valmiina! Tuossa passini! Tuossa matkapukuni! Palaan jälleen kuin ruhtinatar.
— Pue se päällesi, Manja, nyt, kuiskasi Dimitri käheästi, nyt juuri!
— Se on matkaa varten.
— Niin, niin, niin…