Samassa tuli tarjoilija tuoden kahvin. Nopeasti käänsi vaimo kasvonsa merelle päin peljäten kyynelten nousevan silmiinsä.

Aurinko oli jo laskemassa. Meri välkähteli suurina väripintoina ja valkeita purjeveneitä liukui lakkaamatta ohitse kadoten toinen toisensa jälkeen saarten lomiin tummeneville vesille. Mutta satama loimotti vielä väkevässä purppuran-keltaisessa ruskotuksessa. Rantatalojen ikkunat iskivät kipinöitä ja ankkuroituneiden laivojen pitkät, punaiset vesirajat paistoivat kuin tulenlieskat pimenevän kaupungin juurella…

Vaimo jäi katselemaan auringonlaskua — näön vuoksi kuten mieskin sanomalehteään — ilman että sen iloinen kauneus jaksoi herättää hänessä minkäänlaista vastakaikua. Päinvastoin kävi hänen mielensä vain synkemmäksi. Tuo kammottava kaksin-vaikeneminen oli kerrassaan järkyttänyt hänen tasapainonsa. Hänestä tuntui kuin olisi hänen arin itsensä taas ikäänkuin revähtänyt, ja yhä uudelleen ja uudelleen täytyi hänen painaa sormi siihen haavaan… Kuinka oli tämä kaikki mahdollista? Kuinka oli elämästä voinut tulla kuolema, niin suuresta onnesta niin suuri onnettomuus? Kuinka oli se tapahtunut? Ja ymmärtääkseen täytyi hänen taas kerrata mielessään kaikki…

Hän oli uneksinut kaikkea niin toisenlaiseksi silloin alussa, jolloin hän oli astunut elämään tai ainakin tahtonut astua, silloin, jolloin hän meni naimisiin. Ja silloin oli ollutkin toisin. Hän itse oli lapsellinen ja kokematon ja todenperästä rakastunut nykyiseen mieheensä, syvästi ja ihailevasti niinkuin nuoret tytöt ainakin, silmät täynnä näkymättömiä pilvilinnoja ja sydän tulvillaan hellyyttä ja ymmärtämyksen ja antautumisen tarvetta. Mies oli häntä koko joukon vanhempi ja tämän etuennätyksen perusteella myös aivan itse-oikeutetusti viisaampi, voimakkaampi ja hallitsevampi. Mutta mitä enemmän se tuli näkyviin, sitä enemmän ylpeili hän miehestään, sitä enemmän nautti hän vain oman alemmuutensa ja heikkoutensa hivuttavasta tunteesta, seuraten siinä rakastavan naisen pohjimmaisia vaistoja. Alussa oli kaikki hyvin, kunnes miehen aistit väsyivät. Silloin lakkasi hän kerrassaan hemmoittelemasta, ymmärtämästä ja ohjaamasta. Ja kun vaimo ihmeissään kyseli siihen syytä, sai hän vastaukseksi, että hänenkin jo oli aika tulla täysikasvuiseksi ihmiseksi ja toimeen omillaan. Ja kun vaimo valitti yksinäisiä iltojaan ja ikäväänsä, puhui mies työkiireistään ja tärkeistä kokouksistaan. Mutta kun vaimo sittenkin yhä vielä itsepintaisesti pysyi hiljaisissa syytteissään verraten aina entistä nykyiseen ja muistuttaen, miten hän ennen oli ollut tärkeämpi kuin kaikki kokoukset, niin silloin suuttui mies. Ja silloin piti hän vaimolleen ensi kerran vakavan puheen, jossa hän selitti, ettei elämä voinut olla pelkkää sunnuntaita eikä suitsutusta, vaan että sillä oli myöskin arkipäivänsä ja arkityönsä ja että sitä juuri tarkoitti avioliitto. Senjälkeen seurasi kolaus kolausta ja loukkaus loukkausta kahden puolen, heidän tietämättään ja tahtomattaankin. Jokainen sana, silmäys, ajatuksen käänne, pienin teko oli toisen mielestä tahallisesti tarkoitettu tähtäys. Ja vaimo itki ja koetti puhua, puolustaa ja selittää, jott'ei vain jäisi mitään väärin-ymmärrystä heidän välilleen, sillä hänellä oli yhä vielä tarve olla kuin avonainen kirja rakastetulleen. Mutta tämä vain pahensi asiaa. Miestä se rasitti ja ikävystytti eikä hän nähnyt siinä mitään järkeä. Hän selitti sen pelkäksi naiselliseksi oikuttelun-haluksi, jolle ajoissa oli pantava tiukat rajat, jott'ei se pääsisi nielemään hänen aikaansa ja voimiaan. Siksi alkoi hän opettaa vaimolleen järkeä: mitä oikea rakkaus oli ja miten sen tuli esiintyä. Sen tuli olla itsehillitsemistä, ikävien vaikutelmien karttamista kahden puolen ja yleensä avio-elämän rauhallisuuden turvaamista. Siten sulki hän kerrassaan tämän herkän, avonaiseksi luodun mielen. Sillä vaimo tahtoi niin kernaasti olla hänelle mieliksi ja säästää häntä ikävyyksiltä eikä hän mitään maailmassa niin peljännyt kuin miehensä tyytymättömyyttä. Yhdellä katseella, sanalla, äänenpainolla saattoi tämä lyödä hänet puolikuoliaaksi. Hän oli niin hirveän voimakas. Häntä täytyi sekä rakastaa että peljätä jostakin syvältä, sisä- ja ulkopuolelta itseään, ikäänkuin pakosta. Siksi kätki hän sittemmin jokaisen uuden, esiinpyrkivän mielentilan. Hän lakkasi selittämästä ja tasoittamasta heidän alituisia ristiriitojaan tuntien sen kaiken miehelleen sietämättömäksi. Täten alkoi levitä kuilu heidän välillään. He eivät puhuneet enää ajatuksiaan. He eivät riidelleet eivätkä hyväilleet. He kaarsivat kaukaa niinkuin kaksi, jotka eivät tahdo astua toistensa varpaille. Mutta salassa vaimo itki. Itki ensin yöt päivät sielunsa suurta hätäytymistä. Mies näki hänen itkettyneet silmänsä ja ihmetteli. Ei ollut tapahtunut mitään, kaikki oli hyvin, ja kuitenkin piti itkeä! Mutta sitten mies vähitellen tottui ja tyyntyi, katsoen tämän piirteen myös kuuluvan tuon käsittämättömän nais-sielun moniin ominaisuuksiin, joita ei koskaan opi ymmärtämään ja joihin sen tähden on paras olla kiinnittämättä mitään huomiota. Heissä ei tietysti ollut mitään järkevää, ei mitään syyn ja seurausten lakia kuten muissa ihmisissä. Ja tämän asian merkittyään ei mikään tuollainen pikku-seikka häirinnyt hänen rauhaansa enää. Tai ainakin oli se hänen päätöksensä. Hän koetti olla niinkuin ei vaimoa olisi ollutkaan, ja itse asiassa hän silloin tällöin toivoikin, että tuo kuvitelma olisi ollut totta. Sillä häntä vaivasi sittenkin tämän ainainen surumielisyys enemmän kuin hän oikeastaan olisi tahtonut itselleenkään myöntää. Miksi juuri häntä kohtaan tämä tyytymättömyys ja potilas-humööri? Hän ei koskaan häirinnyt vaimoaan millään, ei rasittanut häntä työllä eikä rajoittanut hänen vapauttaan, päinvastoin koetti hän tehdä hänen elämänsä niin mukavaksi ja suruttomaksi kuin suinkin ja siitä sai hän sitten palkakseen pahaa tuulta ja happamia eleitä! Mikä kiittämätön olento oli sentään nainen! Vaimonsa hahmossa vihasi hän koko nais-sukupuolta, jolla ei ollut muuta tehtävää tässä maailmassa kuin olla miehen viettelyksenä ja vitsauksena. Mutta koska oli hyödytöntä ja turhaa toivoa, että mikään muuttuisi, piti hän arvottomana antaa sisälliselle loukkautumiselleen mitään näkyvää muotoa. Se keskittyi kaikki tähän ainoaan asenteeseen: olla niinkuin ei vaimoa olisi ollutkaan. Vaimo tunsi tämän ja silloin tyrehtyivät hänenkin kyyneleensä. Lapsekas hädänhuuto muuttui mykäksi suruksi ja liikkuva tuska kiviseksi jähmetykseksi. Hän huomasi, että maailma oli paha. Ja silloin tuli hän vanhaksi. Silloin vioittui hänen sielunsa ja huulensa saivat katkeran kaarroksen. Hän tuli teeskenteleväksi vieraissa ja kömpelöksi kotonaan, jossa ei kukaan enää kysynyt hänen sirouttaan ja sulojaan. Ne jättivät hänet kuten laiminlyödyt Gratiat, ja hän tunsi itsensä nyt heikommaksi kuin koskaan ennen, sillä niissä oli ollut hänen ainoa voimansa. Mutta kun rakkaus kerran oli paleltunut, ei alistuminen ja antautuminen enää ollut suloista. Hän alkoi tuntea joka kohdassa miehen äärettömän ja itsekkään väkivaltaisuuden. Ja se painoi häntä kuin vuori ja puristi kuin vankila, aina, joka hetki. Kun he neuvottelivat kotinsa välttämättömimmästä yhteisjärjestyksestä, kävivät heidän mielipiteensä aina vastakkain, mutta vaimo, joka oli pehmeämpää ainesta, sai antaa myöten. Kun he kävelivät kadulla, oli heillä eri tahti, mutta näennäisen tasapainon saavuttamiseksi sai vaimo ponnistautua pysymään rinnalla. Kun he olivat kutsuissa tai matkoilla, anasti mies tietämättään, vanhasta tottumuksesta, aina paremman paikan ja vaimo mitättömämpänä oliona sai mukautua. Mies ei vaatinut palveluksia, mutta ei myöskään käyttäytynyt ritarillisesti, ja heikompana tunsi vaimo aina jäävänsä huonommalle osalle. Mutta jokainen askel, jokainen sovittelu lisäsi sitä synkkää lumivuorta, joka lepäsi hänen sydämellään: vihaa. Se oli ainoa, jolla hän saattoi merkitä itsenäisyytensä tuon taipumattoman väkivallan suhteen. Hän totteli kyllä, sillä hän arvasi vastustuksen turhaksi ja kaiken sodan heidän välillään epätasaiseksi, mutta mitä enemmän hän alistui ulkonaiseen pakkoon, sitä enemmän kasvoi hänen sisäinen itsenäisyytensä, sitä suuremman arvon antoi hän heikon sydämensä hillittömälle kapinalle. Viha muuttui hänen kunnia-asiakseen ja ainoaksi onnekseen. Viha tuli hänen paremmaksi itsekseen, hänen riutuvan ihmis-arvonsa viimeiseksi aseenkantajaksi. Viha oli hänen kadotetun taistelunsa synkkä lohdutus, sen näkymätön voitonmerkki, merkki siitä, ettei hän sittenkään ollut kokonaan antautunut, että hänessä sittenkin vielä eli jokin, joka uskalsi nousta puolustamaan hänen raukkaa, raiskattua rakkauttaan ja viskata vastalauseen elämän ääretöntä rumuutta ja vääryyttä vastaan. Väärä se oli, ainakin hänelle, kenties muillekin, kenties kauttaaltaan. Sillä hänen täytyi olla paha vain sentähden, että hän oli ollut hyvä ja vihata siksi, että hän oli luotu rakastamaan…

Mies oli jo lopettanut sanomalehti-tutkistelunsa ja kahvinjuontinsa.
Hän katsoi kelloaan.

— Jo onkin aika lähteä, sanoi hän. Vaimo hätkähti ajatuksistaan. Sitten nousi hän kiltisti, kokosi pöydältä hansikkaansa ja alkoi pujotella niitä sormiinsa.

LANKEEMUS

Mies katsoi vaimoonsa ihmetellen.

— Tietysti olet vapaa tekemään mitä tahdot, sanoi hän. Jos sinua huvittaa lähteä, jos siitä on sinulle jotakin iloa, niin enhän minä tahdo estää. Lähde vaan!

— Se ei ole ollenkaan mikään ilo minulle, keskeytti vaimo hänet kiivaasti. Ei ollenkaan, minä vakuutan sinulle! Jos edes kieltäisit minua, jos edes koettaisit estää ja pidättää, silloin voisi se olla jokin ilo. Mutta näin!