Sitten hän kääntyy pois. Heittäytyy äkkiä maalarin syliin ja alkaa taas nauraa, ylettömästi, yltiöpäisesti…
VIHA
He söivät päivällistä Luodon lasiparvekkeella puhumattomina ja ikävystyneen näköisinä, kuten tekevät tavallisesti avioparit, jotka ovat olleet muutaman vuoden naimisissa.
Heillä ei ollut mitään sanottavaa toisilleen.
Heidän kehityksensä oli ollut sama kuin lukemattomien muidenkin. Tottumus, talttuminen, sopiviin rajoihin hillitty kyllästyminen oli heidän elämässään jo aikoja sitten korvannut ensi-aikojen uteliaan ja herkän hermo-ilon. Se on se yleinen sovinto-oikeus, joka astuu voimaan senjälkeen, kun kaksi ihmistä eivät voi tarjota toisilleen enää mitään uutta, ei hengen kiihotusta eikä aistien ärsytystä, ei mitään siitä kaikesta, joka miehen ja naisen ensi-yhtymässä muodostaa tuon selittämättömän, kaikkivoittavan huumauksen. Yhtä ankara kuin on ollut syttyvän lemmen ehdottomuuden vaatimus, yhtä ankaraksi tulee jatkuvassa rakkaudessa sovittelun tarve. Sillä jos nämä kaksi ihmistä ovat hyvin-kasvatettuja, eivät he syökse itseään turmioon turhasta, ei tuulentupien tähden ainakaan. He ottavat elämän sellaisena kuin se on. He vanhettuvat ja viisastuvat vähitellen ja antavat viisaudelleen vielä varmuuden vuoksi jonkun käytännöllisen, kunnioitusta herättävän nimen kuten: velvollisuuden-tunto, välttämättömyyden-laki tai elämän-vakavuus. Ja niin saa kaikki taas tyydyttävän, sopusointuisen luonteen. Heidän elämänsä muodostuu tuoksi hieman yksitoikkoiseksi, mutta juuri sentähden niin moitteettomaksi ja mallikelpoiseksi perhe-elämäksi, jonka me kaikki niin hyvin tunnemme. Mies menee takaisin, mistä on tullutkin. Hän hukkuu päiviksi virkaansa ja illoiksi klubeihin tai pienille juomingeille nuoren-miehen aikuisiin kapakkahuoneustoihin. Ja vaimo hakee esiin sekä vanhat tyttö-ystävänsä että uudet rouvatuttavansa ja painuu hänkin omaan maailmaansa. Heidän yhteis-elämänsä, mikäli se vielä tulee kysymykseen, on etupäässä vain julkista ja edustavaa: päivälliskutsuja, iltamiin ajelua, teattereissa istumista y.m.s. yhtä miellyttävää kuin viatontakin laatua. Tosin kyllä voi sattua, että kaikista näistä miellyttävyyksistä huolimatta miehen ajattelu-tapa on hieman kyynillinen ja naisen tunnepohja vähän katkera, mutta noin vain salassa, ettei sitä kukaan huomaa, tai jos huomaakin, on se tietysti luettava yksinkertaisesti ja yksinomaan tämän nykyaikaisen hermoille käyvän sivistys-elämän syyksi…
Jotenkin tämäntapaisiin ulkonaisiin puitteisiin oli myös järjestynyt sen pariskunnan elämä, joka eräänä kauniina syyskuun päivänä aterioitsi Luodon lasiparvekkeella.
Kaikki vuoroliike muiden ihmisten kanssa kävi heiltä verrattain hyvin. Pahinta oli, kun he joskus vielä sattuivat jäämään kahden kuten nyt. Silloin eivät tahtoneet muodot kestää sitä sisällisen valheen, tyhjyyden ja yhteenkuulumattomuuden tunnetta, joka kummankin puolen yllytti sotaan. Mutta he eivät voineet sallia tälle tyytymättömyydelle mitään ilmaisumuotoa: se olisi ollut vielä liian suuri rakkauden-näyte, tunnustus siitä, ett'eivät he olleetkaan niin tuiki välinpitämättömiä ja toisistaan riippumattomia kuin he tahtoivat uskotella. Ja tätä iloa he eivät mitenkään voineet suoda toisilleen. Siksi he ylpeästi kätkivät sisälliset kuohahtelunsa näennäisen kylmyyden ja velttouden varjoon.
He olivat lopettaneet päivällisen ja odottelivat kahvia. Koko ajalla ei kumpikaan ollut puhunut sanaakaan. Lähistöllä ei istunut ketään tuttuja, joiden vuoksi olisi täytynyt ylläpitää sopivia muotoja. Kuitenkin alkoi tämän liika-luonnollisen asenteen kaameus hermostuttaa. Mies, joka oli katsellut merelle, vilkaisi kuin ohimennen vaimoonsa. Ikäänkuin sattumalta käänsi tämä juuri sillä hetkellä päänsä toisaalle. Miestä kiusasi aina hänen tyyni ja hapan naamansa, mutta tällä kertaa se häntä todenteolla suututti. Miksi ei pitänyt hänkin huolta omasta virastaan! Tällaista ei saanut sattua enää. Jäädä kotona ilman päivällistä ja sitten päällepäätteeksi lähteä saareen kahden kuin rakastavat… Mikä järjetön päähänpisto häneltä itseltäänkin suostua tällaiseen. Hän sytytti sikaarin ja kaivoi taskustaan esiin aamullisen sanomalehden, vaikka olikin sen jo lukenut, ja alkoi näön vuoksi tutkia sitä uudestaan.
Nyt katsahti vaimokin mieheensä. Hän oli vielä nuori, mutta hänen kasvonsa olivat kalpeat ja lakastuneet ja yhteenpuristetuissa, ohuissa huulissa oli vanhan naisen kova ja katkera ilme. Se oli tullut avioliiton aikana. Hänen ulkomuotonsa oli vioittunut yht'aikaa kuin hänen sielunsakin. Sen saattoi nähdä jokainen; ainakin hän sitä pelkäsi. Hän tiesi olevansa huono näyttelijätär ja sentähden hän aivan epätoivon vimmalla koetti onnistua, sentähden hän seurassa lakkaamatta hymyili. Ja jokainen hymy syvensi vain pakotettua ilmettä suun ympärillä, hymykuoppien kohdalle syntyi ilkeä, ilmi-antava viiva… Mutta sittenkään ei hän voinut heittää otettaan eikä antautua luonnolliseksi, sillä hän ei tahtonut päästää ketään liian lähelle. Hän oli yhä vielä niin äärettömän arka, aivan kuin lapsena, aivan kuin heidän avioliittonsa ensi-aikoina. Tosin oli hän jo oppinut jonkin verran peittämään tätä arkatuntoisuuttaan, mutta sisimmässään ei hän ollut siitä vähääkään parantunut, vaikka oli koettanut. Yhä vaan oli se hänen suuri salainen määrääjänsä kaikessa, vaikka hän kyllä aavisti, että sen määräykset olivat järjettömät ja että se juuri oli syynä kaikkeen pahaan hänen elämässään, koko siihen yhteis-onnettomuuteen, jossa he molemmat nyt elivät ja jota hän tahtoi salata keinolla millä tahansa.
Hän katsahti uudelleen mieheensä, käytännölliseen ja selväpäiseen mieheensä… Ja tässä mykässä hiljaisuudessa alkoi häntä taas sydän-alasta niin kummallisesti puristaa…