Elisa oli kirkastunut kuin kesäinen päivä pilvisestä aamusta. Ei koskaan ollut Heikki vielä hänen mielestään puhunut noin hyvästi ja välittömästi. Hänen siniset lapsen-silmänsä välkkyivät kaikissa sateenkaaren väreissä ja sanomattoman kiitollisena hän kuiskasi:
— Sinä olet niin viisas ja hyvä, minä vain olen tuhma. Ethän ole minulle suuttunut! Olen sinulle tästä lähin oikein, oikein hyvä, parempi kuin koskaan ennen, enkä milloinkaan enää väärin ymmärrä sinua.
— No sittenhän on kaikki hyvin. Älä itke enää, Elisa. Unohdetaan tämä, sanoi Heikki. Mutta sisimmässään tunsi hän, ettei hän koskaan voisi unohtaa tätä ja että tuo nainen, tuo hänen rakastettunsa, oli hänestä tänä iltana etääntynyt jonnekin äärettömän kauas. He tulisivat tästä lähin kohtaamaan toisensa jollakin aivan vieraalla, aivan keinotekoisella tasolla. Siitä oli hän kyllä pitävä huolen. Nyt oli hän selvillä asemastaaa.
— Mutta olemmehan aivan unohtaneet sinun herkkusi, pikku Elisa, jatkoi hän tekeytyen iloiseksi. Mitä mahdoit tuoda kaupungilta? Olisimme mielestäni ansainneet jo pienen ruumiillisen virkistyksen, lisäsi hän leikillisesti.
Tämä nopea anteeksi-anto valkaisi kerrassaan Elisan mielen ja hän ei parempaa pyytänyt kuin saada jollakin palveluksella hyvittää Heikkiä. Näppärästi alkoi hän asetella pöydälle kahvikuppeja ja leivoksia.
Välttääkseen uuden vaitiolon vaaroja heittäytyi Heikki puhelemaan kaikenlaisista asioista. Ja hän koetti pitää ne niin pinnalla kuin suinkin, kertoili vaan keveitä tarinoita ja tahallisesti tarkoitettuja hyväntuulen-juttuja.
Ukkosen painostus ilmasta haihtui.
Elisa paistoi jälleen kuin aurinko pelkästä kiitollisuudesta. Ja pian häipyi hänen mielestään kokonaan äskeisen jännityksen muisto ja hän purskahti helisevään nauruun.
Heikki huoahti helpotuksesta.
Tuntui kuin olisi kivi vierähtänyt pois hänen omaltatunnoltaan. Tällä kertaa oli hän siis päässyt onnelliseen loppuun. Ja toiste hän kyllä varoisi…