MARKETTA SALMINEN

Marketta oli väsynyt ja hänen päähänsä koski. Hän toivoi vain, että kello pian tulisi seitsemän ja koneen jytkytys viereisestä huoneesta vihdoinkin lakkaisi. Odotellessaan veti hän esiin pöytälaatikosta muistikirjansa tehdäkseen vielä jonkinlaisen yhteenvedon sen päivän tilauksista.

Hän ei ollut oikeastaan mikään vanha nainen, kolmekymmentäkahdeksan vuotta ainoastaan, mutta näytti paljon vanhemmalle, sillä hänen kasvonsa olivat kuivat ja elottomat. Niistä ei uhonnut enää mitään selittämätöntä suloa, ei mitään tuollaista hämärä-tunnelmien kajoa tai salaperäisten unelmien hymyä, joka naisille yleensä on niin ominaista ja joka voi tehdä rumimmatkin piirteet vielä ijäkkäinä niin sanomattoman viehättäviksi. Marketan kasvot olivat säännöllisistä piirteistään huolimatta ainoastaan arkipäiväiset ja asialliset. Ja hän tiesi sen itse vallan hyvin eikä voinut antaa sitä asiaa anteeksi kohtalolleen. Se oli ollut liian kova, siksi oli Marketankin täytynyt tulla liian kovaksi. Sillä hän oli voimakas luonne, joka ei tahtonut murtua ja jolle ulkonaiset vastukset olivat leikintekoa, mutta ei niin voimakas, että hän samalla olisi jaksanut voittaa viholliset voimat omassa rinnassaan. Katkeruus jäi häneen. Ja tämä katkeruus se oli, joka lopultakin syövytti hänen elämänsä, se kutisti hänen sielunsa ja löi merkin hänen ruumiiseensa, se muutti hänen luonteenlujuutensa kovuudeksi ja hänen oikeudentuntonsa karsaudeksi ja suvaitsemattomuudeksi.

Ja tietoisuus tästä sisällisestä kuihtumisesta, salainen tunne siitä, että hän sittenkin, kaikesta huolimatta, oli joutunut alakynteen, lisäsi vain hänen kalvavaa kaunaansa. Miksi juuri hänen hartioilleen oli laskettu tämä taakka? Miksi juuri hänen piti tehdä rumentavaa pakkotyötä, sillä aikaa kuin muut naiset saivat lekotella miestensä ylellisissä haaremeissa ja paistaa kuin kukkaset suloista tyhjyyttään ja edesvastuuttoman elämänsä hurmaavaa heikkoutta? Miksi juuri hänen, joka alkuaan oli ollut herkkä ja heikko kuten muutkin, piti karistaa maahan tämä avuton naisellisuutensa ja ottaa osalleen olemassa-olon karu leipäkamppailu? Miksi? Vain siksi, että hän oli ollut parempi kuin toiset, rehellisempi ja ylpeämpi kuin toiset, vain siksi, että hän oli tuntenut velvollisuudekseen kestää tämän yhden elämän omilla voimillaan. Juuri siitä oli hän saanut raa'an ja rahanhimoisen nimen, juuri siitä olivat ihmiset tulleet hänelle niin vihamielisiksi ja sulkeneet häneltä ovensa. Mutta jos hän olisi sortunut, murtunut, heittäytynyt heidän jalkoihinsa ja näytellyt heille itkussa silmin särkynyttä sydäntään, pettyneitä toiveitaan, kuolemansairaita hermojaan, kaikkia noita vikaantuneita ihanuuksia, jotka eivät enää sallineet hänen panna tikkua ristiin, kas silloin olisi hän kyllä kelvannut! Silloin olisivat he ihailleet hänen hienoa sieluaan ja hänen jaloja vaikuttimiaan, kunnioittaneet hänen harvinaista kärsimyskykyään ja kaunista personallisuuttaan. Silloin olisivat he silitelleet hänen päätään ja koonneet hänelle kolehtia ja pitäneet häntä pystyssä yhteisvoimin. Ja tällä hetkellä olisi hän nyt varakas pelkistä lähimmäistensä hyvistä-töistä ja vahingonkorvauksista ja muuten mitä mieltäkiinnittävin ja suosituin ilmiö. Kuten hänen miehensäkin.

Nämä ajatukset olivat Marketan päässä valmiissa muodossa kuin väitöskirja. Tuskin kului päivääkään, ettei hän niitä joltakin kohdalta kerrannut. Mutta synkimmäksi kohosi hänen vanha kaunansa ja yksinäinen katkeruutensa aina silloin, kun hän muisti entisen miehensä. Ei koskaan voisi hän antaa anteeksi hänelle, ei haudassakaan! Mies oli ollut Marketalle kuin opetusväline, miehen kautta oli elämän ankaruus tullut hänen luokseen ja miestä käytti Marketta yhä vielä ainoana mittanaan tunnustellessaan ihmisiä. Kaikki, mikä vähänkin muistutti hänestä, merkitsi Marketalle alhaista ja hyljättävää. Naisen tavallisella sokealla yleistämisellä oli hän siten häikäilemättä pyyhkinyt pois suuret alat elämänarvoja. Jokaisessa iloisessa ilmeessä näki hän huonon ja huikentelevaisen luonteen, jokaisessa hienossa puvussa katalan varkauden, jokaisessa rikkaassa ja mukavassa kodissa edesvastuuttoman ja epäoikeutetun aseman. Ainoastaan kaikista karuimmat elämänmuodot ja kaikista alkeellisimmat velvollisuuden käsitteet saivat armon hänen paatuneessa mielessään. Ihminen merkitsi vain työtä, työ rahaa ja raha itsenäisyyttä, siinä oli Marketan koko yksinkertainen yhteiskunta-siveys. Työ, josta ei tullut rahaa, oli huvittelua, ja ihminen, joka ei elättänyt itseään, oli rikollinen. Tällaisia olivat kaikki säveltäjät, maalarit, runoilijat, laulajat ja yleensä kaikki ne, jotka kutsuivat itseään taiteilijoiksi ja tämän nimen perusteella katsoivat oikeudekseen olla ansaitsematta, elää velalla, huvitella ja mellastaa niinkuin viimeistä päivää. Se oli mahdollista ainoastaan niin kauan kuin ihmiset olivat tyhmiä ja antoivat vetää itseään nenästä, kuten Markettakin aikoinaan oli antanut. Hänen miehensä oli myös väittänyt olevansa taiteilija ja esittänyt tämän lieventävän asianhaaran aina puolustuksenaan jokaisessa epävarmassa tilaisuudessa. Sitäpaitsi oli hän saanut Marketalle uskotetuksi, että taide todellakin oli jotakin korkeata ja etuoikeuttavaa ja että arki-ihmisen ainoa velvollisuus oli auttaa ja palvella taiteilijaa. Että Marketta tämän uskoi siihen aikaan ei ollut laisinkaan ihmeellistä, sillä hän oli silloin ainoastaan yksinkertainen maalaistyttö ja hänen miehensä kaunopuheinen kaupunkilainen, joka jo pelkällä olennollaan häikäisi. Hän oli yksi noita kalpeita, romantisen kauniita tyhjäntoimittajia, jotka kaikkina aikoina ovat olleet ja tulevat olemaan nuorten, haaveellisten tyttölasten kuutamoritareja. Hän oli tullut maailmaan aivan kuin vain sitä varten, ollakseen hyväilty ja hemmoiteltu, ainainen apua tarvitseva potilas, suloiset sanat huulilla ja sydämessä synkkä epätoivo. Sillä hän oli syntynyt onnettoman tähden alla, sekin kuului asiaan. Aina hänelle sattui odottamattomia tapaturmia ja hirveitä hairahduksia. Aina oli hän jalo, liikuttava ja syyntakeeton, pahan maailman viaton uhri. Hän oli liian hieno sielu tullakseen toimeen siinä, missä tavalliset ihmiset. Hänen täytyi saada olla vapaana arkihuolista, ilossa, humussa ja huumauksessa, voidakseen elää ja ennen kaikkea voidakseen tehdä taidetta. — Alussa koetti Marketta parhaansa mukaan tyydyttää näitä tarpeita. Hän hoiti miehensä sekavat asiat, selvitti ja sovitti hänen ainaiset hulluntekonsa ja maksoi hänen elatuksensa. Ja niin oli se pieni omaisuus minkä Marketta oli perinyt isältään, vanhalta maalaiskauppiaalta, pian loppuun kulutettu. Sitten sai hän keksiä toisia rahalähteitä, turvautua kaikenlaisiin pikkutöihin ja keinotteluihin. Muuta neuvoa ei ollut. Sillä taiteilijan ei sopinut tehdä työtä rahapakosta, se olisi voinut vahingoittaa hänen inspiratsioniaan. Arki-ihminen oli luotu riippumaan kurjasta aineesta, ei taiteilija, arki-ihminen saattoi ostaa ja myydä, tinkiä ja punnita, taiteilija ainoastaan antaa ja ottaa. Ja mitä enemmän toinen upposi näkymättömien kauneuksiensa huolettomaan maailmaan, sitä porvarillisemmaksi ja laskevammaksi vain täytyi Marketan käydä, voidakseen suoriutua käytännöllisistä vaikeuksista. Mies palkitsi hänet puolestaan kauniilla puheilla ja liikuttavilla tunnustuksilla. Alinomaa vakuutti hän, että Marketta oli hänelle kaikki kaikessa, hänen suuri rakkautensa, ainoa, joka ymmärsi hänet ja jonka luokse hän saattoi tulla hädän hetkellä. Mutta paljosta rasituksesta ja ainaisista ikävyyksistä alkoi Marketan vankka maalaisrealismi vähitellen herätä. Hänestä tuli epäileväinen. Suuret sanat alkoivat kadottaa merkityksensä ja taiteen käsittämättömällä olemuksella ei ollut enää entistä taikavoimaa hänen ylitseen. Hän huomasi vain karkeat tosiseikat: sen, että hän yksin sai raataa ja väsyä, sill'aikaa kuin toinen eli laiskuudessa ja elämän mukavuudessa. Oliko hän hullu? Mikä velvollisuus oli vaimolla elättää suurta, tervettä miestä? Hän tuli kapinalliseksi ja katkeraksi ja rupesi näkemään kaikki asiat uudessa valossa. Hän huomasi, että häntä oli petetty, ja tämän huomion jälkeen tuli hän aivan kuuroksi kaikille rukouksille ja kiitoksille. Ennen olisi saanut kiven heltymään kuin hänen loukatun sydämensä. Hän näki mielessään, miten hänen viatonta tuhmuuttaan oli väärinkäytetty koko ajan, miten toiset naiset kenties olivat puettaneet itsensä silkkiin hänen säälittävillä säästöillään ja tuhlanneet hänen armeliaan rakkautensa humussa ja nautinnoissa. Ja hän itse oli mielettömällä työllään vielä lisännyt tätä sosialista vääryyttä! — Huomattuaan, että Marketta oli tullut vastaanottamattomaksi imarruksille, koetti mies vastakkaista keinoa: järkyttää hänen mieltään todistamalla hänet raa'aksi ja sivistymättömäksi ja sellaisena kaikkeen itsenäiseen arvosteluun kypsymättömäksi. Mutta silloin otti Marketta viisivuotiasta tytärtään käsipuolesta kiinni ja lähti…

Ja sillä tiellä hän oli.

Marketta katsahti kelloonsa kiusaantuneesti. Viisi minuuttia vailla seitsemän. Pian lakkaisi siis vihdoinkin, jumalan kiitos, tuo sietämätön jytinä ompelusalissa. Aina siellä vain jytkytti ja takoi, niin että päässä kumahteli. Kutoi hääpaitoja niille todellisille naisille, niille, joilla oli lupa olla hienoja, heikkoja ja avuttomia, hoitaa hellää sieluaan ja kaunista ruumistaan ja maata autuaan alennustilansa untuvilla. Marketalla oli aina tunne siitä, että siinä oli jotakin synnillistä ja julmaa, että juuri hänen luonaan tehtiin sellaista työtä ja että hän näin palvelevaisella hahmolla hoiti oman kostonsa asiaa. Sillä sitä hän ei koskaan unohtanut. Kateellisella ja halveksivalla ivalla tarkasteli hän aina niitä salaperäisesti hymyileviä äitejä ja tyttäriä, jotka tulivat häneltä hääkomua tilaamaan. Piikkipaitoja tahtoi hän heille kutoa, häväistyksen hursteja, joilla oli saanut itsekin maata…

Kello löi viereisessä huoneessa seitsemän. Koneen jyrinä taukosi ja
Marketta kuuli, miten ompelutytöt toinen toisensa jälkeen lähtivät…

Hän nousi, sulki suuren ompelusalin ulko-oven sisältäpäin, avasi siellä kaikki ikkunat ja lähti omalle puolelleen.

Marketan äkisti astuessa sisälle ruokasaliin, sävähti nuori tyttö pöydän ääressä tulipunaiseksi. Hämillään ja hajamielisesti alkoi hän nostella ja selailla edessään olevia kirjoja.