Marketta katsoi häneen terävästi.
— Hellin, sinä et taaskaan lukenut läksyjäsi. Minä näin sen. Mitä sinä kätkit minun sisälle tullessani? Joku romaani varmaankin taas. Anna tänne se!
Tyttö ojensi arasti kätkemänsä kirjan.
— Rakkautta, rakkautta vaan sitä luetaan. Enkö arvannutkin! Se tekee sinut vielä onnettomaksi. Anna olla viimeinen kerta! Ei elämä ole mitään romaania. Ja jos sinä vielä kerran jäät luokalle, saat siirtyä tuonne toiseen huoneeseen ansaitsemaan, muista se. Olenhan sanonut sen. Ihmisen täytyy oppia jotakin työtä, jolla voi ansaita elatuksensa. Se on se kaikista ensimäinen. Mutta sinä vain laiskottelet ja haaveksit ja uneksit. Voi Hellin parka, mikä sinustakin mahtaa tulla!
Hellin katsoi alas ja hänen raskaiden silmäluomiensa alta alkoi tipahdella kyyneleitä.
— Ja sitten sinä aina itket! Ikäänkuin sillä mikään olisi sovitettu tai elämä siitä parantuisi!
Marketta kääntyi astiakaapille järjestelläkseen teekuppeja pöydälle.
Hellin nousi äänettömästi ja vetäytyi nurkkaan. Hän tunsi, että hänelle tehtiin vääryyttä, ja unelma ja uhma taistelivat hänen sielussaan. Elämä oli hänestä niin raskasta ja käsittämätöntä. Ja siitä muka piti hänen maksaa! Miksi? Siksikö, että se joka päivä kiusasi häntä, oli kade ja kitsas, köyhä ja pahansuopainen? Siksikö, että se vei hänen silmistään kaiken kauneuden, kielsi pienimmän ilon, viattomimman mielikuvitelman? Mutta eihän elämä ollut sellainen. Ainoastaan äiti oli sellainen ja hän näki elämän itsensä näköisenä. Hänen aatepiirinsä oli ahdas ja vanhan-aikainen, hänen onnensa kurkotti pelkkää aineellista hyvää, hänen viisautensa oli elämäntaitoa ilman elämää. Hellin tunsi sen niin varmasti. Sillä sen äärettömän kärsimyksen ja kaihon takana, jonka ainoastaan viisitoista-vuotiaan mielikuvitus jaksaa kannattaa, kuulsi niin kummallisesti houkutteleva kuva siitä oikeasta elämästä. Se oli täynnä vapauden välkettä ja suuria vastakohtia. Siihen mahtui kaikkea: voimaa ja heikkoutta, autuutta ja kurjuutta, satua ja seikkailua, ja sitten niin rajattoman paljon rakkautta ja anteeksi-antoa…
— Hellin, tule kattamaan pöytää, käski Marketta.
Hellin totteli vastaamatta.