Marketta istuutui keinutuoliin ottaen sukankutimen käteensä. Hellin kulki lattialla vielä itkusta punottavin poskin ja pitkät silmäripset alasluotuina.

Siinä katsellessaan Helliniä valtasi Marketan kummallinen tunnelma. Tuollainen oli hänkin ollut nuorena, melkein noin sievä ja herkkä. Mutta juuri siksi olikin hän vähällä joutua perikatoon. Ankaraa kuritusta oli hän saanut käyttää itsensä suhteen pelastuakseen. Täytyi tulla kovaksi, jos tahtoi kestää elämän. Sentähden hän vain Helliniäkin opasti, säästääkseen hänet omalta kohtaloltaan. Mutta tämä loukkautui aina hänen neuvoistaan ja ymmärsi ne väärin. Ja se tuntui Marketasta niin raskaalta. Kenties ei hän osannut kasvattaa lasta oikein, siitä syytti hän usein itseään. Viha ja rakkaus tekivät hänen mielensä epätasaiseksi, hän tiesi sen, mutta hän ei voinut sille mitään, sillä koko äidinrakkautensa voimalla vihasi hän Hellinissä kaikkea, mikä suinkin saattoi muistuttaa siitä toisesta… Mutta sehän ei ollut lapsen syy. Itse oli hän vain syypää ja kasvatukseen kykenemätön. Ja kuinka olisikaan hän osannut hoitaa toisen asioita, kun ei ollut osannut hoitaa omiaankaan!

— Hellin parka, sinun parastasihan minä vain tarkoitan, huokasi
Marketta.

Vasta nyt nosti Hellin päänsä ja loi äitiinsä pitkän, kimaltavan silmäyksen, josta leimahti syytös ja uhma, koko se loukattu oikeudentunto ja leppymätön vastavoima, jolla nuori polvi aina astuu vanhan ylitse. Se on parantumaton. Se ei käytä hyväkseen heidän kokemuksiaan, jotka se saisi ilmaiseksi, se ei opi mitään, jota se ei itse ole elänyt, ei tunnusta mitään, jota se ei tunne. Se tempaa itselleen vapaat ohjat ja lankeaa vanhoihin ketunloukkuihin…

Marketta luki Hellinin katseesta tämän mykän vastalauseen ja hänen sisimpänsä sylkähti sekä surusta että suuttumuksesta. Se oli taas se toinen, joka siellä nosti päätään. Hellinkin liittoutui hänen vihollisiinsa. Hän oli sittenkin saanut kasvaa liian suuressa vapaudessa. Kuria täytyi koventaa. Mutta kun Marketta rupesi ajattelemaan sitä asiaa lähemmin, tuntui se hänestä taas niin mahdottomalta. Se ei ollut varmaankaan oikea tapa. Hellin oli niin arka. Hän ottaisi rakkautensa pois tai sitten tulisi hän rumaksi, kuten Marketta itsekin oli tullut. Ja hän oli niin kaunis juuri noin. Mutta, hyvä jumala, miksi piti kaiken kauniin olla niin heikkoa! Mitä oli tehtävä?

Ja Marketta huokasi raskaasti.

MEIRI

Meiri istuu ikkunassa ja katselee hämärtyvää iltaa. Korkealta rinteeltä alas laaksoon, yli puiden ja kirkontapulien, yli sinipunaisessa rusossa kypenöivän kylän ja kaukaisen virran.

Se on kaunista, mutta Meirin mieli on pimeä ja ikävä. Hän ei välitä näköaloista, hän on niihin jo liiaksi tottunut. Sillä lukemattomia kertoja on hän näin saanut istua, eri paikoissa Europaa, aina samalla lailla, katsellen yksinäisestä ikkunastaan vieraita, mallikelpoisia maisemia. Hän ei niitä edes enää erottanut toisistaan. Ne olivat hänestä kaikki samanlaisia. Ja kaikki muukin oli samanlaista. Aina sama yksinäisyys, sama huone, sama ikkuna, sama sivu-ovi oikealle, josta ei koskaan saanut mennä sisälle ja jonka takana tutki ja kirjoitti tohtori Koli, hänen miehensä.

Näin oli ollut jo kauan. Tohtori Koli oli tullut silloin, kun Meiri jäi orvoksi, tullut kuin toinen isä, ja siirtänyt hänet hiljaa sivulleen kuin pienen valkean kyyhkyn, joka ei vielä osaa lentää. Melkein huomaamatta oli Meiri luisunut isän kodista miehen kotiin, ilman että ainoakaan pikkutytön-unelma oli vielä ehtinyt liikahtaa salaperäisessä umpussaan ja ennenkuin ainoakaan hänen tunteistaan oli kypsä aukeamaan elämälle. Ja niin oli hän jäänyt kuoreensa. Hän seurasi miehensä työtä ja matkoja kuin unessa löytämättä hapuileville mielikuvilleen minkäänlaista jalansijaa todellisuuden maailmassa. Tohtorin oli näillä matkoilla määrä tehdä työtä ja Meirin nauttia, nauttia kaikesta, mistä yleensä nautitaan, mutta Meiri ei osannut. Yhä useammin ja useammin vain alkoi häntä vaivata ajatus, että hän oli häkissä. Mutta joka kerralla oli hänellä siitä omantunnon vaivoja ja hän koetti torjua sen pois, mutta se palasi aina takaisin. Ja hän tunsi olevansa kiittämätön ja paha eikä voinut itsekään selittää itselleen, miksi hän kärsi…