Ja kuitenkin olisi hän tahtonut nauttia. Ja kuitenkin oli hänellä vapaus tehdä mitä hyvänsä, mennä minne hyvänsä.
Mutta hän ei ollut koskaan käyttänyt tuota vapautta. Hän tiesi, ettei se sittenkään olisi riittänyt hänelle, että se oli liian pinnalla. Sillä noina lukemattomina iltahämärinä, jolloin hän kuten nyt, oli katsellut ikkunastaan kaukaisten kaupunkien savuja tai etäisten viinitarhojen kuumottavia kukkuloita, oli hän oppinut tuntemaan itsessään pelottavan voiman, jonkin hirveän ja hillittömän, joka iski hänen päähänsä kuin verisyöksy ja kuiski hänen korvaansa hulluja houkutuksia. Hän tiesi kyllä, että hän olisi saanut mennä noihin kaupunkeihin, ostaa sieltä itselleen kaikki, minkä rahalla voi saada, laskea jalkoihinsa niiden huvit ja herkut ja vieläpä lisäksi sen kunnioittavan ritarinkin, joka saattoi hänet kotiin ja jonka hänen miehensä milloin tahansa olisi ollut valmis laajasta tuttavapiiristään hänelle valitsemaan. Mutta hän ei tahtonut. Hän tiesi myös, että hän olisi saanut komentaa lasiinsa sen kultaisena helmeilevän nesteen, joka pusertui ulos noiden kuumottavien viinikukkuloiden rinnoista. Mutta hän ei tahtonut. Sillä se hirveä ja hillitön hänen povessaan nauroi koko tuolle suurelle vapaudelle kuin narripelille ja ääni hänen korvissaan lauloi: ei näköaloja vaan näkymättömiä syvyyksiä, ei ritaruutta vaan rakkautta, ei elämänmuotoja vaan itse elämää, elämää sinä tarvitset!
Hullu ääni! Mutta juuri sentähden ei hän koskaan ollut uskaltanut laskeutua noihin laaksoihin, joiden hämärät alati houkuttivat ja itkivät hänen ikkunallaan.
Meiri istui liikkumatta ja tuijotti. Kauas laaksoon…
Varjot pitenivät. Rusotus kylässä leveni kuin raskas purppura-aalto niellen kaikki, puut, kukkulat ja katot… Ainoastaan kirkontapulien korkeimmat huiput pistivät enää esiin hämärä-merestä.
Meirin mieli oli pimeä ja ikävä. Hän tuijotti, mutta ei muistanut katsella…
Äkkiä jostakin, syvältä, hämäristä, näkymättömistä, alkoi soida tanssin-sävel…
Pieni, kypenöivä kylä se oli, joka tanssi. Raskaan purppuransa alle piiloutuneena se nyt leikitteli, vapaudestaan huimapäisenä ja kevytjalkaisena.
Meiri kimmahti seisaalleen kuin sähköiskun saanut. Jokainen tanssin-korostus tuolla kaukana oli kuin vieterinveto hänen uneksivalle olemukselleen. Oli kuin nyt vasta, ensi kerran, olisi alkanut sydän sykkiä, silmä palaa ja jäsenet väristä elämää. Ah, kuinka monta vuotta olikaan siitä kuin hän viimeksi oli saanut tanssia! Sitähän hän juuri kaipasi ja tarvitsi. Mutta hän ei ollut sitä tiennyt ennenkuin nyt, jolloin tuo yksinkertainen sävel äkkiä oli lähettänyt kaikki nuoruuden aistimusten kuumat laavavirrat hänen ylitseen.
Ja se oli ainoastaan joku vanha böhmiläinen kansantanssi!