Mutta Meiri oli nuori. Hänen mielensä oli kuuma ja pimeä… Hän olisi tahtonut tanssia nyt juuri. Jonkun kanssa, jonka silmästä edes hän olisi saanut arvata ja lukea sen, mitä hänelle ei kukaan vielä ollut sanonut. Jollekin, jonka katseille edes hän olisi voinut antaa ja luovuttaa sen, mitä hän ei vielä ollut kenellekään antanut… Meiri oli niin nuori ja tuli tykytti hänen suonissaan, mutta yksinäisyys ympärillä oli kuin kuolema.
Jokin kamala tunnelma värisytti häntä. Se oli kai illan sumu. Hän sulki ikkunan. Mutta pelko ei hävinnyt. Kaikki oli haudan hiljaista nyt…
Kuin aaveen ajamana syöksyi hän sisään siitä ovesta, josta hänen ei oikeastaan ollut lupa mennä sisälle…
— Valter! huokasi Meiri hiljaa oven suussa.
Tohtori nyökäytti hänelle ystävällisesti päätään ja painoi sen heti taas takaisin papereihinsa.
Meiri lähestyi tohtoria. Hiljaa laski hän kätensä hänen olalleen.
— Valter! huokasi hän uudestaan.
— Mitä, lapsukaiseni? kysäsi tohtori jatkaen työtään.
Meiri jäi seisomaan hänen selkänsä taakse eikä vastannut…
Minuutit kuluivat. Kello naksutti uunin reunuksella. Kukaan ei puhunut.