Mutta Siniyön yksinäiset vaellukset kävivät aikaa myöten yhä pitemmiksi ja pitemmiksi. Hän kiipesi vuorille niin korkeille, ettei mikään ihmisjalka ollut niitä vielä ikinä koskettanut, hän unohtui tuntikausiksi keskelle polttavaa aavikkoa kadottaen tunnostaan ajan ja paikan sen hiekkajyvien äärettömyyden edessä, ja hän antoi veneensä ajautua ulapalle autioina tähtiöinä, jolloin syvyyden ja korkeuden kartanot paljastivat salaperäiset hahmonsa yltä ja alta. Hänen halunsa paloi etsimään Suuren Hengen heijastusta yhä pohjattomammista lähteistä, yhä ylhäisemmistä taivaankaarista.
Mutta yhtä usein pysähtyivät hänen silmänsä siihen pieneen muurahaisvilinään, joka siellä täällä meren rannalla ja vuoren rinteellä osoitti kaupungin paikkaa. Sinne hänellä ei ollut lupa mennä, olihan hän vihkiytynyt yksinäisyydelle. Mutta ajatuksiaan ei hän voinut estää sieltä. Etenkään senjälkeen, kun hän kerran eräässä vastaantulevassa karavaanissa oli nähnyt nuo mustat silmät, nuo valkean vaipan alla värähtelevät hienot jäsenet, tuon ihanan tuntemattoman, joka ilmestyksen tavoin oli kohonnut hänen eteensä hiekkameren yksinäisyydestä ja jälleen häipynyt pois kirjaillun kameelinsa keinuvalla kannella.
Senjälkeen kapinoi hänen ajatuksensa: Miksi piti hänen etsiä Suurta Henkeä vain vuorilähteistä, vain merestä ja taivaasta, miksi ei hänen silmistään? Olivathan ne kirkkaammat kuin vuorilähde, syvemmät kuin meri ja äärettömämmät kuin taivas!
Ja yhä korkeammalle ja korkeammalle vuorten yksinäisyyteen kiipesi
Siniyö paeten haaveittensa houkutusta.
Vihdoin hän ei päässyt etemmäksi enää. Hän oli ikuisen lumen ja jään valtakunnassa, ja sakea pilvi peitti häneltä kaiken, sekä erehtyväisten asunnot tuolla alhaalla, myrhan ja balsamin tuoksuisissa, nauruahelisevissä kylissä, että Suuren Hengen kirkkauden taivaalla.
Silloin hän painoi polttavan otsansa lumeen ja itki.
"Mitä hyötyä on minulla siitä", valitti hän, "että osaan lukea Metsien ja Merien kirjaa, kun en koskaan saa lukea Elämän kirjaa enkä tavailla ihmisten sydämiä! Oi, Suuri Henki, silloin vasta olet todella suuri, jos olet sielläkin; silloin vasta olen oikea palvelijasi, jos löydän sinut sieltäkin! Ja minä löydän. Ainoastaan yhtä anon minä Sinulta. Anna minulle rakkauden lahja! Se on se tuli, jolla sulatan sydämet niinkuin aurinko sulattaa jään, jolla poltan pois sen kuonan, mikä vielä pimittää kuvasi tomun lasten sieluissa! Se on se soihtu, jonka avulla löydän Sinut!"
Siniyön kuumat kyyneleet sulattivat jäisen kallion kyljen ja hänen rukouksensa puhkaisivat itselleen tien aurinkoon. Hänen jalkojensa juureen muodostui lähde, jonka helmeilevässä välkkeessä Siniyö jälleen näki Kaikkivaltiaan. Mutta Hänen ilmestyksensä katsoi häneen nyt tuon ihanan tuntemattoman silmillä ja niin pakoittavalla voimalla kuin ei vielä koskaan ennen.
Siitä ymmärsi Siniyö, että hänen rukouksensa oli kuultu ja että rakkauden ihme oli ottanut hänet valtoihinsa.
Täynnä riuduttavan ikävän ja riemullisen odotuksen vavistusta riensi Siniyö myrskynä alas vuorelta, kysellen tien varsilta neuvoa kulkiessaan: