Veljistä nuorin, joka kauniin lauluäänensä vuoksi oli saanut nimekseen Helisevä Puu, oli tummakiharainen, kalpea ja haaveellinen. Hän vaelteli päivät päästään yksinäisen hurmauksen vallassa himmeässä pilarikossa uhritulten vierillä, ja hänen joka hetki uudestisyntyvä laulunsa kohosi aamuin illoin pyhästä seetri- ja sypressilehdosta kohti korkeutta kuin suitsutus.
Mutta noiden ikuisena hämäryytenä hymiseväin pyhien puiden ulkopuolella oli sensijaan elämää ja kirjavuutta. Siellä ryöppysivät kirkassilmäisten kukkien riemuavat pengermät laineina alas aurinkoisia rinteitä, ja niiden juurilla levisi ruusustoina, palmuviitoina ja uhkuvina hedelmätarhoina notkuvia laaksoja, joiden halki vienot, piilipuiden varjostamat vedet uurtuivat kuin hopearihmat.
Siellä, veden solinan ja lintujen helskyttelevän liverryksen keskellä, ahersivat Autuuden Toivon maallikkoveljet kylväen ja kastellen kaikenlaatuisia hyödyllisiä yrttejä, oksastaen puita, kooten ja kuivaten hedelmiä. Ja heidän keskellään käyskeli heidän päämiehensä, helläkätinen tarhuri Kultasäde, jonka tukka oli keltainen kuin kulta ja silmä lämpöinen kuin auringon kypsyttävä säde.
Kansa, joka veljeskunnan ryytimaasta kävi noutamassa itselleen elantotarpeita, ei voinut kylliksi ylistää Kultasäteen ihmeellistä kauneutta.
"Hän on itse yrttitarhansa ihanin kukkanen", sanoivat he kaikki "ja hänen poskensa pyöristys on hienompi ja pehmeämpi kuin persikan."
Mutta sentään oli suuremman rakkauden ihmisten parissa saavuttanut nöyrä ja hiljainen, mitättömän näköinen Vedenkaari.
Ei kukaan tiennyt, mistä hän oikeastaan oli saanut nimensä. Siitäkö, että hän aina oli harmaaseen puettu, ijätön ja väritön kuin veden aaluva sumuisena päivänä? Vai siitäkö, että hän aina piili nimettömän vaatimattomuuden varjoon niinkuin sateen pisara, joka taivaalta kiiruhtaa maan pimeään syliin kenenkään näkemättä virvoittamaan nääntyneen luonnon juuria?
Vedenkaari tunsi olevansa jumalanpalvelija ainoastaan olemalla ihmisten auttaja. Sentähden oli hän kieltäytynyt siitä häiritsemättömän rauhan siunauksesta, mistä muut veljet nauttivat, mennäkseen ulos tuntemattomille kurjuuden kujille auttamaan köyhiä ja sairaita, pelastamaan vuorille tai aavikoille uupuneita, opastamaan eksyneitä, joten ei kenenkään väsyneen vaeltajan tarvinnut mennä Autuuden Toivon majojen sivuitse saamatta sieltä hoivaa ja turvaa.
Merkillisin kuitenkin kaikista pyhistä veljistä oli Siniyö. Hänessä oli jotakin rajatonta ja salaperäistä niinkuin vaikenevassa taivaanlaessa, kun se illan tullen pilviotsaisena laskeutuu aution tunturin huipulle aamua odottamaan. Ja Suuri Henki vaikutti hänessä välittömämmin kuin muissa. Hän saattoi kuulla Hänen äänensä tuulen huminassa ja aaltojen kohinassa, ukkosen jyrinässä ja hiipuvan hiilloksen hiljaisessa ritinässä. Hän näki Hänen kuvansa syvinä, sykähdyttävinä unelmina milloin lähteen silmässä, milloin sateenkaaren kajastuksessa, milloin kesäillan ruskottavissa hattaroissa, milloin ikivanhojen puiden mahtavissa varjoissa. Hän luki Metsien ja Merien kirjasta asioita vielä ihmeellisempiä ja salatumpia kuin ne, jotka löytyvät pyhissä kirjoissa sanskriitin kielellä.
Sentähden oli hänet kokonaan jätetty yksinäisyydelle ja vapaudelle. Hän vaelsi missä sattui, luostarille pyhitetyn alan ulkopuolellakin, samoin kuin tuo pieni armelias harmaa velikin, mutta karttaen ja paeten ihmisseuraa. Ainoastaan joskus sattumoisin, kohdatessaan Vedenkaaren jossakin hurskaassa toimituksessa, auttoi hän tätä, joka oli ruumiiltaan hento ja heikko, nostamaan jotakin suurta kuormaa, sillä hänen verensä oli väkevä kuin aurinkoinen meri. Ei kukaan jaksanut kantaa harteillaan niin suuria taakkoja eikä samota niin pitkiä matkoja kuin hän.